Nostalgiaa

Muistot ovat kauniita. Ennen oli kaunista, lämmintä. Asiat ovat muuttuneet, mutta muistot jäävät, niihin voi uppoutua, varsinkin tällaisena kylmänä, pimeänä iltana.

Joskus olimme niin läheisiä ystäviä. Kerrottiin toisillemme kaikki, ei ollut salaisuuksia. Silloin tuntui, ettei mikään voisi ottaa tätä meiltä pois. Sitä saattoi jopa harhautua pitämään toista itsestäänselvyytenä. Ei olisi pitänyt.

Nyt kaikki on toisin. Ajaudutaan pikkuhiljaa kauemmas. Ollaan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kun katsoo taaksepäin, huomaa eron.

Kaikki nämä asiat käyvät tytön mielessä, kun hän pudottelee sanoja paperille, ja lopuksi painaa hartaasti viimeisen merkin paperille, ja näin päättää osan elämää. Pienen, mutta silti niin suuren osan elämää. Tärkeän osan.

Happily ever after

Kun sinä petät, jätät ja lähdet, tuntuu kuin sydän tungettaisiin kovan jään läpi kylmään veteen. Suru ja pettymys humahtaa lävitse, mutta silti pieni kyyninen ääni pään sisällä sanoo, että eikö tätä osannutkin odottaa. Eikö olisi voinut arvata? Olisi pitänyt muistaa, ettei onnellisia loppuja ole kuin saduissa.

Kaukainen muisto. Sanon miltei samat sanat mummolle:
”En usko, että onnellisia loppuja on oikeasti olemassa.” Mummo katsoo minua hetken ja sanoo sitten tutulla narisevalla äänellään:
”Kultapieni, ei ole kyse siitä onko vai eikö niitä ole olemassa. Kyse on uskomisesta ja siitä uskosta kiinni pitämisestä.” Kun kerron, etten ymmärrä, hän vain hymyilee arvoituksellisesti ja halaa minua tiukasti.

Nyt mummon sanat saavat aikaan toivoa. On kyse vain uskomisesta. Minun täytyy vain jaksaa uskoa, että tämä ei ole loppu, että minullakin on vielä mahdollisuus nauraa ja nauttia elämästä.

Ehkä minäkin saan vielä onnellisen loppuni.

Joulukuun yö

Sukat ovat märät ja kylmä puristaa tyttöä tiukasti joulukuisessa yössä. Pakkanen kipristelee sormissa, jotka puristavat savuketta tiukasti, tarraten sen luomaan, liian vähäiseen, lämpöön. Savu leijailee työtön ympärillä ja hän katselee sitä lumoutuneena. Puut, talot ja katuvalot heiluvat enemmän kuin niiden pitäisi ja välillä savu sumentaa näkymää. Tyttö virnistää tahattomasti. Ei ole mitään syytä olla onnellinen, mutta tyttö tuntee silti outoa yhteenkuuluvuutta maailman kanssa.

Kaikki on hyvin ja kuitenkaan ei ole.

Lumen narskuessa tytön jalkojen alla, hän pyrähtää juoksuun ja liitää taivaalle pilvien yläpuolelle aina kuuhun asti, ja sieltä hän katselee rumaa, kaunista maailmaa.

Kevään ensimmäiset säteet

Tutut, ruskeat silmäsi katsovat minua hellästi, puristat minut tiukemmin itseäsi vasten. Lämpö, fyysinen sekä henkinen, leviää ruumiiseeni. En haluaisi koskaan pois tästä hetkestä. Vain yksi asia saa minut hellittämään otteeni: ”Haluatko kahvia, rakas?” kuiskaat hiljaa korvaani ja minä nyökkään hymyillen. Suutelet minua ja lähdet sitten vastahakoisesti, vilkaisten taaksesi vielä makuuhuoneen ovella.

Odottaessani sinua sytytän tupakan ja muistelen edellistä iltaa hymyillen. Ikkunasta verhojen läpi siivilöityy aamun, kevään ensimmäisiä säteitä, paljastaen hiljaa ilmassa leijailevan pölyn, joka on kerääntynyt pitkän ja kylmän, yksinäisen talven aikana.

Mutta nyt talvi on ohi, ei tarvitse enää värjötellä yksin kylmässä sängyssä. Nyt minulla on sinut.

Tulet viereeni ja ojennat minulle toisen kantamistasi mukeista. ”Mustana, sokerilla, eikö se niin ollut?” kysyt tasaisella, matalalla äänellä ja minä suutelen sinua vastaukseksi.

Niin, kevät on tullut enkä ole enää yksin.

Kuolema

Tyttö, kyyneleet silmissään, pullo kädessään, istuu tyhjässä ja kylmässä asunnossaan. Hänen edessään on pilleripurkki. Hän tuijottaa sitä samein silmin, juo välillä kulauksen kirkasta nestettä pullosta. Hän on onneton.

Hän harkitsee, miettii ja ajattelee elämäänsä. Hän ei keksi ulospääsyä, hän on liian turtunut. Tyttö vihaa kylmää asuntoaan, tyhjää elämäänsä ja julmaa maailmaa. Kun hän vihdoin ottaa pilleripurkin käteensä, kaataa sieltä muutaman tabletin suuhunsa ja huuhtoo ne alas viinalla, hän vihaa kaikkein eniten itseään.

Tyttö jättää pullon ja lääkkeet keittiön pöydälle ja siirtyy itse makuuhuoneeseen. Hän käy makaamaan sänkyynsä ja jää odottamaan. Odotus ei ole tuskaton, mutta tyttö on kärsivällinen.

Hän odottaa kuolemaa.

Lokakuun 6. päivänä kello 4.37 se vihdoin saapuu.

Pariisin aamu

Auringon ensisäteet lämmittävät punertavien verhojen läpi. Enkeli makaa sängyssä hiljaa, pitkittäen heräämistään. Se tietää, että kohta on noustava. Kohta on taas jaksettava katsoa kärsimystä silmästä silmään, taisteltava sitä vastaan, suojeltava ihmisiä heidän omalta julmuudeltaan.

Enkeli pieni tyttö vain on niin kovin väsynyt.

Mutta enkeleille suodaan vain hetki lepoa, hetki omaa rauhaa, enkeleiden on jaksettava. Ne eivät saa uupua, sillä mitä silloin tapahtuisi maailmalle?
Sitä Enkeli ei pysty edes ajattelemaan, ja se nousee väsyneesti ylös, lehahtaa ikkunasta ulos Pariisin katujen ylle, vartioimaan jälleen kerran ihmisten arkea.

Onko tämä Helvetti?

Kyllä. Olen katkera. Mustasukkainen ja kateellinen. Olen siis paska ihminen.

Mulla on kaikki hyvin ja silti valitan, itken ja vihaan. Afrikan lapsilla on niin paljon vähemmän ja ne osaa arvostaa sitä niin paljon enemmän. Olen siis paska ihminen.

Ryömin itsesäälissä, olen pessimistinen, vaikka pitäisi olla positiivinen. Pitäisi osata nauttia elämän pienistä iloista. Mä en osaa. Olen siis paska ihminen.

Joskus toivon, että jollakin muulla menisi huonosti. Että joku, jolla on uskomattoman hyvä tuuri ja joka onnistuu aina, saisi vihdoin osansa epäonnesta. Olen siis paska ihminen.

Olen tehnyt syntiä, miten päin vain asiaa katsoo. Olen siis paska ihminen.

Miksen siis saa ansioni mukaan? Miksen pala Helvetin liekeissä, niin kuin mun kaiken järjen mukaan pitäisi? Vai onko tämä Helvetti?

Onko tämä Helvetti?

Liian kaunis maailma

Iltarusko punaa maisemaa tytön ympäriltä. Hän kävelee verkalleen pienellä kadulla poltellen tupakkaa ja väistellen vesilätäköitä.

Pimeys on täydellistä, vain katulamput valaisevat autioita katuja, sillä taivas on pilvessä. Tyttö hymyilee kävellessään kotiin juhlista. Hän on niin onnellinen.
Edempää, erään kulman takaa, astuu esiin pari miestä. Tyttö ei pelkää, ei vielä ymmärrä, että pitäisi pelätä. Vasta kun miehet puhuttelevat tyttöä, hän alkaa hermostua. Äkkiä takaakin kuuluu ääniä. Miesten kädet ovat joka puolella, tyttö vapisee, muttei osaa toimia. Nyt hän pelkää.

Kaikki on niin kaunista. Liian kaunista. Tytöstä tuntuu, että maailma pilkkaa häntä. Hän pysähtyy yhden suuren vesilätäkön eteen ja tuijottaa sitä. Siitä heijastuu kauniin vaaleanpunaisensävyisiä pieniä pilviä. Veden pinta on täysin tyyni ja tyttö irvistää sen kauneudelle. Hän imaisee viimeiset savut tupakastaan ja heittää sen lätäkköön. Lopuksi hän potkaisee vähän hiekkaa perään.
Nyt se on ruma, sen kauneus on pilattu. Aivan kuten hänenkin.

Tyttö hymyilee julmasti, sytyttää uuden tupakan, ja jatkaa matkaansa.

Ooh la, the world just chew her up and spat her out.

Whiskey Lullaby

Lattialle oli valunut hieman nestettä pullon suusta. Pullo oli vierinyt vähän matkan päähän sängystä. Naisen kasvot olivat tyynyä vasten ja hänen toinen kätensä oli taittunut hänen alleen. Käännettäessä huomattaisiin, että hän puristi kuvaa kädessään, kuvaa miehestä, joka hymyili aurinkoisena päivänä, kauan kauan sitten.

Enkeli ei nähnyt kuvaa, mutta hän oli nähnyt sen ennen, niinä monina iltoina, jolloin nainen oli katsellut samaista kuvaa, pullostaan hörppien. Enkeli oli yrittänyt estää, turhaan. Se olisi itkenyt, jos olisi voinut, mutta eiväthän enkelit itke. Se tyytyi vain katselemaan naista surumielisesti.

Enkeli jäi naisen luo siihen asti, kun muut tulivat. Naisen luona kävi kamala hälinä ja enkeli pakeni sitä, mutta naisen hautajaisiin se tuli. Hänet haudattiin miehen viereen, suuren pajun alle. Enkeli lauloi heille silloin, ja palasi puun alle usein vielä vuosienkin jälkeen, sillä eiväthän vuodet merkitse enkeleille mitään.

She put that bottle to her head and pulled the trigger,
and finally drank away his memory.
Life is short but this time it was bigger
than the strength she had to get up off her knees.
We found her with her face down in the pillow,
clinging to his picture for dear life.
We laid her next to him beneath the willow,
while the angels sang a whiskey lullaby.

Sinun

Late at night, he knocks on my door,
He’s drunk again and,
looking to score.

Kynnet painautuvat käsivarsieni ihoon, paiskaat minut seinää vasten. Pääni osuu seinään ja voihkaisen kivusta. Se yllyttää sinua. Lukitset käteni seinää vasten ja suutelet minua kovakouraisesti. Huulesi painuvat huulilleni tiukasti, liian tiukasti. Puraiset huultani ja siitä alkaa vuotaa verta. Silmiini nousee kyyneliä, mutta sinä et välitä. Paiskaat minut sängylle ja tulet itse päälle, riistät vaatteemme, työnnyt sisälleni ja tuska leviää ruumiiseen. Sattuu.

Lopetettuasi nouset, puet ja lähdet, sanomatta sanaakaan. Jään sängylle, käperryn kokoon, joka paikkaan sattuu. Vihaan sinua. Silti odotan, otan sinut taas vastaan, kun tulet oveni taakse. Rakastan sinua. Kivusta huolimatta.

Olen sinun.

Menneisyyden kumisaapaspäivät

Astumme yhdessä märälle asfaltille, ilman kenkiä. Kesä on ohi, talvi on kylmä. Sinä lämmität niin en tarvitse kenkiä.

Joskus laitoin jalkaan kumisaappaat, mutta vain silloin, kun sinua ei ollut. Olin onneton silloin.

Puristat kättäni ja kävelemme tien poikki, yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla paikalla kuin aina ennenkin. Paikalla, josta kerran lähdimme lentoon. Me lensimme kauan, lennämme välillä vieläkin, taivaanrantaan, mutta aina me palaamme tänne, kävelemme tien yli taas kerran, käsikädessä, onnellisina.

On vaikea muistaa kumisaapaspäivät.


I won't cross these streets until you hold my hand.

I've been here so long; think that its time to move.
The winter's so cold summer's over too soon.

Enkeli vol. 2

Kävelin kylmässä ilmassa, ensilumen, tai pikemmin rännän sataessa niskaani. Kello oli melkein puoli kaksi yöllä ja minua väsytti. Kävelin uuden klubin ohi, pahamaineisen klubin. Tiesin, että siellä harrastettiin laittomuuksia, kaikki tiesivät. Silti yllätyin, kun klubin eteen pysäköi ambulanssi. Joku oli mennyt liian pitkälle. Olin jo kävellyt klubin ohi, kun jokin pakotti minut kääntymään. Vilkaisin taakseni juuri sopivasti nähdäkseni valkosiipisen pojan, enkelin, lennähtävän ulos ovesta, josta juuri kannettiin kankaalla peitettyä ruumista. Poika, enkeli, jäi leijumaan hetkeksi tapahtumien ylle, katsellen niitä aivan kuin ei ymmärtäisi, mistä oli kyse. Lopulta se kuitenkin lensi pois, vapauteen, ja tiesin sen olevan onnellinen. Hymyilin ja jatkoin matkaani.

Pari viikkoa myöhemmin saavun ensimmäistä kertaa uuteen asuntooni. Katselen ympärilleni tyytyväisenä. Asunto on pieni, mutta tiedän viihtyväni täällä. Olen jo melkein unohtanut muutama viikko sitten tapahtuneen. Se ei ole läheskään oudoin asia, mitä minulle on tapahtunut. Olen nähnyt paljon, enkeleitä ja paljon muutakin.

Tapahtunut kuitenkin palaa mieleeni, kun vilkaisen parvekkeelle. Siellä, kaiteella istuu poika, valkosiipinen poika, ja luulen sen ensin olevan sama enkeli. Menen ulos ja katson tarkemmin. Enkeli itkee ja tiedän, ettei se ole sama. Hypähdän istumaan sen viereen kaiteelle, vaikka olemme korkealla, eikä minua pelota.
”Miksi itket?” kysyn siltä ystävällisesti.
”Olen epäonnistunut”, se vastaa hiljaa. Tiedustelen, missä se on epäonnistunut. Se kertoo olevansa suojelusenkeli, nuori ja aloitteleva, mutta suojelusenkeli kuitenkin, ja se on epäonnistunut. Olen surullinen Enkelin puolesta ja istun hetken aivan hiljaa sen vieressä. Sitten minulle tulee olo, että pitäisi sanoa jotakin. En keksi, mitä puhuisin, joten kerron sille elämästäni, matkoista, joita olen tehnyt, ihmisistä, ja enkelistäkin, joita olen tavannut. Pikkuhiljaa se lopettaa itkemisen ja kuuntelee kertomustani. Lopuksi kerron sille kylmästä illasta ja enkelistä, joka lensi vapauteen. Enkelini silmät suurenevat tarinani lopussa ja hetken olemme molemmat hiljaa. Sitten, äkkiä se hypähtää, tai lennähtää, en ole varma, alas kaiteelta. Se seisoo takanani ja silittelee, hieroo ja tutkii selkääni. Kun kysyn, mitä se tekee, se vastaa etsivänsä siipiäni.

Se väittää minua omaksi Enkelikseen.

Enkeli vol. 1

Poika ja Enkeli olivat yhdessä parvekkeella. Poika istui nurkassa, kädet polvien ympärillä, Enkeli taas kaiteella roikottaen jalkojaan tyhjän päällä. Pojan kasvoilla oli kyynelten jättämiä jälkiä, surun uurtamia viivoja. Enkelikin oli surullinen, pojan puolesta, mutta se ei itkenyt.

Äkkiä poika nousi ylös, käveli kaiteen luokse, katsoi sen yli kaukaista maata ja pieniä muurahaisia, jotka olivat autoja. Hän harkitsi jotakin pelottavaa ja Enkeli huomasi sen. Se kiiruhti estämään poikaa, kuiskailemaan pojalle. Se puhui kauniita asioita pojan korvaan, suostutteli jättämään idean.

Poika seisoi pitkään tyhjä ilme naamallaan, kuunnellen, vaikkei tiennyt mitä. Poika ei nimittäin voinut nähdä Enkeliä. Lopulta poika siirtyi sisälle. Hän puki päälleen ja lähti kaupungille. Enkeli tiesi olevan turhaa seurata poikaa. Se tiesi epäonnistuneensa.

Poika kuolee huumeiden yliannostukseen yöllä kello 01.24.

Enkeli istuu parvekkeen kaiteella. Se itkee.

Savuke

Ihmiset menevät sisälle lämmittelemään. Tyttö jää istumaan yksin, pimeyteen.

Pimeys painostaa, mutta tytön kädessä oleva savuke erottuu kirkkaasti pimeyden keskeltä, ja se rauhoittaa tyttöä. Hän imee tupakkaansa ja puhaltaa ulos savua, joka katoaa illan pimeyteen.

Sisältä kuuluu kovaäänistä yhteislaulua ja tyttö hymyilee huvittuneesti. Juhlat ovat täydessä käynnissä.

Yksinäinen, mutta silti, suurimman osan aikaa, onnellinen tyttö polttaa tupakkansa loppuun, tumppaa sen, nousee ja palaa sisälle, soluttautuen juhlivien ihmisten joukkoon.

Oli mentävä

Et des chambres d’hôtel en petits déjeuners à deux,

Deux morceaux d’arc-en-ciel, l’âme-autoroute plein les yeux.

Seison ikkunan ääressä huonepalvelusta tuotu kahvikuppi kädessäni. Ikkuna on raollaan ja lempeä tuuli puhaltaa, saaden valkoiset, kevyet verhot hivelemään ihoani heikosti. Katselen kaupungin yli, moottoritielle. Se on lumonnut minut. Moottoritie merkitsee vapautta, vapautta kahleista, velvollisuuksista, ajatuksista.

Äkkiä katseeni vangitsee jokin muu kuin moottoritie. Sateenkaari. Se pilkistää juuri ja juuri näkyvästi moottoritien takaisten vuorten lomasta. Vaikka sitä näkyy vain vähän, on se sitäkin kirkkaampi. Mieleeni piirtyy kuva, missä ajan kahtasataa leveällä, sateen jäljiltä kiiltelevällä moottoritiellä kohti tuota hohtavaa ihmettä, sateenkaaren kappaletta. Vilkaisen taakseni sängyllä makaavaa naista. Hänen kasvonsa ovat täysin rentoutuneet, syvällä unessa.

Puen päälleni ja pakenen jälleen, jättäen jälkeeni vain kiireessä riipustetun lapun: ”Oli mentävä”.

Aurinko paistaa takaa, sateenkaari siintää edessä. Allani ärjyy nopea auto. Kiihdytän, pakenen. Kilometrien karttuessa unohdan entisen elämäni, ensin pieniä osia, sitten suurempia. Lopulta ei ole muuta kuin moottoritie ja auto.

Oli mentävä.

Kummituksia

Teknomusiikin rytmi, strobovalojen välke. Tyttö katselee ympärilleen ja hymyilee autuaasti. Täällä hän voi olla onnellinen.

Nainen lähestyy häntä kielellään pieni pilleri. Pilleri, joka avaisi tytölle ovet, vaaleanpunaiset portit kauniiseen maailmaan. Hän suutelee naista, saa pillerinsä, nielaisee sen ja odottaa.

”Alkemisti etsii taitoa tehdä kultaa; kemisti tietä juhliin, pieniä vaaleanpunaisia portteja ulos pelosta, vastuusta, arjesta ja kuolevaisuudesta. Miksi niissä huoneissa oli nykyisin luvattoman usein kummituksia.”

Portit eivät aukea. Tänään on kummitusten vuoro.

Tyttö pakenee, mutta ei pääse pakoon. Tyttö istuu salin nurkassa, mahdollisimman pienenä, mutta kummitukset näkevät, kummitukset eivät jätä rauhaan.

Enkelikin pelkää.

-

Lainasumerkit kirjasta Jalostamo

Asunto

Ruskea sisustus, maitokahvin väriset seinät.

Olohuoneessa vanha pöytä, jonka pinnalla ruskeita renkaita, kahvikuppien, elämän, jälkiä. Massiiviset kirjahyllyt täynnä kirjoja, kaikki moneen kertaan luettuja. Sohva pursuaa erisävyisiä tyynyjä, ruskean ja oranssin värejä. Pieni tonttu, haltija, istuu tyynyjen seassa, miltei näkymättömissä ja hymyilee hieman.

Keittiössä eriparisia mukeja jokaisella tasolla. Kannettava tietokone ruokapöydällä, ikkunan ääressä. Sen vieressä vanha posliinikuppi, vielä puolillaan jäähtynyttä kahvia.

Parvekkeella kaksi tuolia, tytön ja pojan, ja niiden välissä pöytä. Lasinen tuhkakuppi pöydällä täynnä tupakantumppeja, joista yksi vielä savuaa heikosti tytön tumpattua huonosti. Enkeli on istahtanut kaiteelle katselemaan savua.

Makuuhuoneesta kuuluu heikkoa ääntä, lupauksia rakkaudesta, tytön ja pojan leikkiessä, iloiten toisistaan.

Rakastavaisten asunto on täynnä elämää.

Tears telling a story

Tyttö istuu paikoillaan. Jalat palelevat. Hän ei tee mitään, antaa jalkojen palella, istuu vain hiljaa. Kuuntelee maailmaa ympärillään, yrittäen löytää taas onnensa, epäonnistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Hän istuu, istuu vain hiljaa, uupuneena elämän kolhuista, murtuneena velvollisuuksien painosta olkapäillä.

Kyyneleet tipahtelevat hiljaisina puiselle pöydälle, muodostaen kuvia, kuvia rakkaudesta ja naurusta, pettymyksistä, enkeleistä, elämän iloista ja suruista. Kyyneleet kertovat tarinan tytöstä.

Tytöstä, jonka jalat palelevat.

Sumuisen aamun pelastuksia

Kahvin tuoksu, lämmin kuppi käsieni välissä, kahvilan asiakkaiden puheensorina, sinun siniset silmäsi, joihin on niin helppo upota, hukkua. Vilkuilimme toisiamme ujosti, sinä hymyilit vähän.

Sitä ajattelen tänä sumuisena aamuna. Onko se muisto vai haave, en tiedä, tiedän vain, että se lämmittää yksinäistä ja kylmää sänkyäni.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun ujous on kadonnut silmistämme, olemme sängyssäsi. Sinä suutelet niskaani ja minä raavin selkääsi punaisilla kynsilläni. Hetki on taianomainen.

Niin erilaisia muistoja, hetkiä, haaveita, mutta silti molemmat elämäni ihanimpia, molemmat sumuisen aamun pelastuksia. Niistä saan voimaa istuessani sunnuntaiaamuna liian suuressa sängyssä yksin, liian suuret villasukat jalassani.

Kaikki on liian suurta ilman sinua.

Ystävyys lämmittää

Kynttilät palavat, ulkona on syksy. Istumme huoneessasi, juomme teetä ja katselemme syksyisiä puita pihallanne. Omenat ovat punaposkisia ja osa pihakoivunne lehdistä on jo tippunut.

Puhumme kauniita asioita, tulevaisuudesta, maailmasta. Me haaveilemme. Sinä löydät onnesi ja minä iloitsen puolestasi.

Tee lämmittää sisältä, kynttilät ulkoa, ystävyys kaikkialta.

Unohdus

Istun autoon ja kaasutan matkaan. Ajan kaupungin läpi moottoritielle ja painan kaasua. Ajan aivan liian lujaa.

Ajaessani kadotan ajan ja paikan tajun. Kadotan itseni. Keskityn vain tiehen edessäni, rattiin käsieni alla, auton tasaiseen jyrinään. En ajattele mitään ja se tuntuu hyvältä.

”Jotkut hölkkäävät unohtaakseen itsensä, minä ajan autoa.”

Ajan yhä lujempaa ja lujempaa. Ajan yli kahtasataa. Silti muistan kaiken, jokaisen viiltävän sanan, jokaisen kyyneleen, jokaisen katkeran ilmeen. En pysty unohtamaan, joten painan kaasua.

Sadepisarat hakkaavat ikkunaa ja sumentavat tien edessäni. En näe kunnolla eteeni. En ole varma kummasta se johtuu, makeista vai suolaisista pisaroista. Sillä ei ole väliä.

Auto lähestyy minua. Huomaan sen liian myöhään. Kuuluu rysähdys. Hetkellinen kipu ja sitten ei mitään.

Vihdoin saan mitä haluan, kadotan itseni, unohdan katkerat sanat, unohdan kaiken.

Saan vihdoin rauhan.

-

Lainausmerkit: ote kirjasta Mitäs nyt tehdään? - Doris Dörrie

Pimeässä lausutut toiveet

Seison suihkussa, pimeässä. Ainoan valon luo oven alta tuleva kapea kaistale.

Pimeässä on hyvä olla. Silloin ei näe itseään vessan peilistä. En halua nähdä rumia kasvoja, itkemisestä punaisia silmiä, niitä kasvoja, jotka oli niin helppo pettää, jättää ja hylätä.

Pimeässä on hyvä olla. Voi puhua asioita, joita ei valossa tohtisi. Kuiskata haaveitaan kuuroille seinille, lausua toiveita, joita ei halua kuultavan.

Enkelit ovat kaikonneet luotani, ja minun on kylmä.

Suihkussa lämmin vesi valuu iholleni. Se on ainoa asia, mikä minua enää lämmittää. Lämpö tuntuu hyvältä. Siksi seison suihkussa, pimeässä, tunteja, tunteja peräkkäin.

Jotta minun olisi taas lämmin.

Keltainen enkeli

Sade ropisee kohdatessaan sateenvarjon keltaisen pinnan. Siitä kuuluu miellyttävää ääni, musiikkia.

Tyttö astuu lätäkköön ja hymyilee autuaasti. Tytön jalat pysyvät kuivina, lämpiminä, koska hänellä on kumisaappaat. Keltaiset kumisaappaat.

Kaupungin kadut ovat tyhjillään. Vain tyttö, pieni enkeli, tanssahtelee läpi harmaan sumun. Hänellä on yllään keltainen sadetakki, keltaiset kumisaappaat ja kädessään hänellä on keltainen sateenvarjo. Väriläiskä tummassa illassa. Iloinen pilke synkässä maailmassa.

Taloista ja mainoskylteistä loistavat valot saavat tytön haltioihinsa. Ne valaisevat tytön kasvot ja hän on kaunis. Hän hymyilee valoille, kaupungille, sateelle ja jatkaa matkaansa.

Tyttö nauraa itsekseen. Hän pinkaisee juoksuun, loiskii läpi kuran ja veden. Iloitsee ihmisten puolesta, ihmisten, jotka eivät osaa eivätkä ymmärrä iloita elämän pienistä asioista, ihmisten, jotka ovat sokeita.

Sillä tyttö on enkeli, keltainen enkeli, joka rakastaa maailmaa sen kaikkine vikoineen.

Kahvinruskeat silmät

Laughing and a running, hey hey

skipping and a jumping.

In the misty morning fog

with our hearts a thumping

And you, my brown eyed girl

You, my brown eyed girl

Hiekkakenttä rahisee, pallo pyörii ja pojat juoksevat sen perässä. Mukana ei kuitenkaan ole intoa. Liikuntatunti on vain velvollisuus muiden joukossa.

Poika istuu kirjaston suuren ikkunan ääressä tuijottaen kaihoisasti jalkapallokentälle. Mikseivät muut pojat kilju riemusta saadessaan hyppiä, juosta, potkaista palloa? Mikseivät he itke onnesta saadessaan kävellä tyttöjen kanssa käsi kädessä?

Poika huokaa, kääntää katseensa katkerasta näystä ja räpyttelee kyyneleet silmistään.

Hän kohtaa kahvinruskeat silmät toisella puolella huonetta. Ne ymmärtävät, hymyilevät, rohkaisevat. Ne ovat niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa. Poika haluaisi tuon ruskeasilmäisen tytön itselleen, mutta tietää sen mahdottomaksi. Ja silti juuri nuo silmät auttavat poikaa, saavat hänet jaksamaan päivästä toiseen. Ne voi kiertää ympärilleen, kun on liian kylmä, liian vaikeaa, niihin voi upota hetkeksi ja noustessaan on taas vähän vahvempi.

Poika nyökkää itsekseen ja tarttuu pyörätuolinsa renkaisiin rullatakseen seuraavalle tunnille. Tunnille, jonka hän viettää unelmissa, sillä sillä keinolla hän voi hengittää, elää, taas päivän pidempään.

Poika unelmoi juoksevansa metsäisillä poluilla, hyppelehtivänsä aamuisessa sumussa ja tuo ruskeasilmäinen ihme juoksisi hänen kanssaan ja he nauraisivat.

Unelmissa on hyvä elää.

Standing in the sunlight laughing,

hiding behind the rainbow's wall.

Slipping and sliding

all along the water fall

with you, my brown eyed girl

Enkeli Tallinnassa

Mitä onni on? Onko se lyhyt hetki ihmisen elämässä vai pitkään jatkuva elämänasenne? Milloin on onnellinen? Silloin, kun saa tehdä mitä haluaa? Silloin, kun on saanut jotain aikaiseksi? Mistä tietää onko onnellinen?

Kuppien kilinää, tasaista puheensorinaa. Kahvila on täyteen tungettu ja hyvin kuuma. Istun ikkunapöydässä, upottavassa nojatuolissa. Edessäni höyryää iso kahvi.

Kahvila on täynnä suuria, upottavia nojatuoleja, tavallisia, kovia tuoleja, pöytiä, joissa on erilaisia pöytäliinoja sekä kynttilöitä. Yksikään pöytä ei ole tyhjä ja asiakkaita lappaa enemmän sisään kuin lähtee ulos. Tarjoilijat näyttävät stressaantuneilta. Sisätila on aivan riittämätön. Kahvila on suunniteltu niin, että suurin osa asiakkaista joisi kahvinsa ulkona.
Tänään siellä ei kuitenkaan ole ketään, sillä ulkona sataa.

Mitä onni on?

Ilmassa leijuu kahvin, suklaan ja ihmisten hajuvesien kummallinen sekoitus. Suljen silmäni ja haistelen tuoksua kiinnostuneena. Kun avaan silmäni, edessäni seisoo vaalea nainen, joka kysyy minulta jotain viroksi. Ilmoitan suomeksi, etten ymmärrä.
”Saanko istua tähän?” hän kysyy suomeksi, virolaisella korostuksella, osoittaen nojatuolia pöytäni toisella puolella. Nyökkään jäykästi, kun en kehtaa kieltäytyäkään. Nainen istuutuu leveästi hymyillen ja käännän katseeni sateen raidoittamaan ikkunaan. Alan hörppiä kahvia nopeasti.
”Oletko lomalla täällä Tallinnassa?” nainen kysyy ystävällisesti asettauduttuaan tuoliinsa. Nyökkään taas ja hörppään kuumaa kahvia niin paljon, että kieleni palaa. Yskäisen ja hörppään kahvin mukana tullutta vettä. Samalla vilkaisen naista. Hän katselee minua kiinnostuneena, ystävällinen hymy yhä kasvoillaan. Käännän katseeni ikkunaan ja ryystän kahvia nopeammin, mutta pienempinä annoksina.
”Yksinkö olet?” nainen jatkaa kyselyään. En vastaa heti. Nainen ei painosta, napittaa vain minua vahvasti rajatuilla silmillään. Hetken kuluttua nyökkään vähän ja katson viimein naiseen päin. Hän hymyilee vielä leveämmin.

Tarjoilija tuo naisen tilauksen ja hän syventyy hetkeksi kahviinsa ja pieneen suklaaleivokseen. Katselen, kun hän nauttii suklaastaan silmät suljettuina. Nainen on noin kolmekymppinen, minun ikäiseni, blondi ja vahvasti meikattu. Hänen silmiensä ympärillä on pienet naururypyt.

Hän on kaunis.

Nainen avaa silmänsä ja huomaa tuijotukseni. Hörppään hämilläni kahvin loppuun ja poltan taas kieleni. Irvistän ja juon vedenkin loppuun. Nainen naurahtaa vähän ja kysyy sitten olenko jo käynyt vanhassa kaupungissa. Pudistan päätäni ja kysyn hetken mielijohteesta, haluaisiko hän lähteä oppaakseni. Nainen ei näytä edes hämmästyvän kysymystä, hän suostuu heti. Hän esittelee itsensä Kareniksi ja kysyy minun nimeäni.
”Lasse”, vastaan ja Karen hymyilee: ”No niin Lasse, lähdetään.”
Hän hörppää kahvinsa loppuun ja nousee ylös. Hän ei polta kieltään.
Seuraan Karenia ulos, missä sade on laantunut tihkuksi.

Mitä onni on?

Vietämme upean päivän vanhassa kaupungissa. Kiertelemme kapeita kujia, käymme pienissä ja kotoisissa kahviloissa ja suutelemme intohimoisesti Toompean mäellä, mistä näkee koko Tallinnan. Vasta myöhään illalla palaan hotelliin ja suljen pois korvistani vaimon nalkutuksen katoamisestani. Totean vain, että välillä on saatava olla yksin.
Nyt, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin, muistelen tuota päivää Tallinnassa onnellisimpana aikana elämästäni.

Luulen, että tapasin silloin enkelin.

Syysmyrsky

Tyttö istuu sohvalla. Hän on taittanut jalat alleen. Hän katselee takassa roihuavaa tulta, joka näyttää tanssivan riemusta.

Ulkona syysmyrsky raivoaa kaikella voimallaan. Pisarat piirtävät ikkunoihin kuvioitaan, jahdaten toisiaan. Takkaa tuijottavan tytön huomio kiinnittyy kissaan, joka hyppää hänen vierelleen sohvalle. Se naukaisee pehmeästi, ja tyttö ojentaa kätensä silittääkseen otusta. Kissa kiipeää tytön syliin ja käpertyy siihen kerälle kehräten tyytyväisyyttään. Tyttö jatkaa silittelyä ja kuuntelee.

Hän kuuntelee tulen rätinää, kissan kehräystä, tuulen ulvontaa, sadepisaroiden hakkausta ikkunoihin, viereisestä huoneesta heikosti kuuluvaa tasaista tuhinaa. Koko maailma on sovussa ja hengittää rauhallisesti.

Äkkiä ulkona leimahtaa salama ja melkein heti kuuluu korvia huumaava jyrähdys.

Ukkonen.

Tytön läpi humahtaa valtava riemun tunne ja hänen tekee mieli nauraa ääneen. Kissa tytön sylissä säikähtää äkillistä jyrähdystä ja hyppää pois sylistä. Viereisen huoneen tuhina on loppunut, mutta tuli, sade ja tuuli eivät ole millänsäkään.

Ne jatkavat tanssiaan nauraen koko maailmalle.

Tytön tekee mieli liittyä niiden seuraan. Hän menee kuitenkin vain keittiöön keittämään kahvia. Hän nimittäin tietää, mitä katkennut tuhina merkitsee. Se merkitsee sitä, että kohta viereisen huoneen ovesta astuu poika, jonka hiukset ovat pörrössä nukkumisen jäljiltä, ja tuo poika haluaa kahvia, siitä tyttö on varma. Laitettuaan kahvin kiehumaan, tyttö istuutuu jälleen sohvalle jääden odottamaan pörröhiuksista ihmettään, tytön maailman tärkeintä osaa.

Savutyttö

Istun kerrostalon parvekkeella ja katselen allani vilisevää kaupunkia. Ihmiset kävelevät nopeasti päästäkseen pois tihkusateesta, ja autojen sulat viuhuvat. On syyskyinen sunnuntaiaamu ja Pariisissa sataa vettä. Ihmiset eivät pidä sateesta. He eivät halua kastua, joten he käyttävät tummia, masentavia sateenvarjojaan.

En ymmärrä heitä. Minä pidän sateesta. Se saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Aina kun sataa, haluaisin vain tanssia sateessa, levittää käteni ja nauttia pisaroista kasvoillani, käsivarsillani, ihollani. Kuten eräässä laulussa sanotaan: ”Feel the rain on your skin, no one else can feel it for you.”

Sytytän tupakan ja katselen, kun siitä lähtevä savu nousee ilmaan tanssiakseen vesipisaroiden kanssa. Rakastan savun leijailua. Se kiemurtelee yhä ylöspäin, aivan kuin leikitellen kanssani. Välillä se katoaa taivaan harmautta vasten, mutta tulee taas hetken kuluttua näkyviin. Se tuo mieleeni tanssivan tytön täynnä elämäniloa. Se lumoaa minut aistillisuudellaan.

Havahdun vasta, kun sade alkaa muuttua rankemmaksi hakaten kerrostalon ikkunoita ja kattoa. Heitän loppuun palaneen tupakan parvekkeen kaiteen yli ja toivon, ettei se tipu kenenkään ohikulkijan niskaan. Nostan villasukkiin hautaamani jalat tuolille. Minun on kylmä istuttuani melkein tunnin paikallani. Tartun kahvimukiin ja kulautan loput kahvista kurkkuuni odottaen lämmön valtaavan sisukseni. Mutta kahvi on tietenkin jäähtynyt.

Kuulen parvekkeen oven avautuvan ja naisen äänen toivottavan huomenta. Hän ei kysy miksi istun ulkona kylmänä ja sateisena aamuna, hän tuntee minut liian hyvin. Omatuntoni pistelee.
Hän astuu taakseni ja silittelee hiuksiani, hipaisee niskaa. Värähdän. Hän ohjaa minut tottuneilla käsillään sisään ja suoraan vaaleaan makuuhuoneeseen. Seinät ovat beigeä, muistan liian hyvin kuinka maalasimme ne naisen kanssa. Muisto satuttaa nyt, tuntuu petolliselta olla tässä. Nainen ei huomaa sisäistä tuskaani, tai ei välitä siitä. Hän vetää paitani pois ja kumartuu suutelemaan rintojani. Kaadumme sängylle ja antaudun naisen himon edessä, vaikka ajatukseni sekä sydämeni on muualla, erään savutytön luona, joka tanssii sateessa, houkutellen koskettamaan,

tuntemaan,

rakastamaan taas.

Kadonneet värit

Sotkuinen keittiö. Haalistuneet kaapin ovet. Muutama roikkuu vain yhden saranan varassa. Laatta lattia, täynnä pieniä tahroja, roiskeita, elämän merkkejä. Pitäisi siivota.

Enää en näe värejä.

Kahvimuki lämmittää kylmiä käsiäni. Tuijotan ulos ikkunasta. Viimeiset syksyn lehdet putoilevat puista. Maassa lojuu punaisia, keltaisia ja ruskeita lehtiä, joita tuuli ja sade paiskovat lainkaan niistä välittämättä tanssiessaan oikullista tanssiaan. Ennen syksykin oli kauniimpi. Lehdet eivät kuolleet vaan karkasivat, lähtivät muualle, pitämään hauskaa, niin minä ajattelin. Mutta nykyään kaikki kuolee. Aivan niin kuin hän.

Jalkojani paleltaa ja nostan ne tuolille. Laitan vasemman käden niiden ympärille ja puristan oikeassa kahvimukia. Jatkan ulos katselua niin kauan, että kahvi alkaa viiletä kupissaan. Edes se ei enää lämmitä minua tänä kylmänä syysaamuna.

Enää en näe värejä.

Lintu lentää taivaan poikki. Vapaana, ilman minkäänlaisia kahleita. Kadehdin sitä. Huokaisen, kaadan kylmettyneen kahvin lavuaariin. Pukeudun hitaasti peilin edessä. Tuijotan itseäni peilistä, tummia silmänalusiani, kalpeaa ja vahamaista ihoani ja muistelen kesää. Silloin olin onnellinen.

Auringon lämpö iholla. Heinäpellon karkeus selän alla. Pehmeä iho ihoani vasten. Suudelma toisen perään. Lämpimät sormet niskassa, kyljillä, alaselässä. Hiukset leviävät heinien sekaan, kun ilo, lämpö ja rakkaus täyttävät minut. Hän on kaikkialla ja silti en saa tarpeekseni.

Kaiken jälkeen makaamme heinien seassa hiljaa. Päivä on värikäs ja kaunis. Jokaisen puun lehdet ovat eri vihreän sävyä, taivas on kirkkaan sinivalkoinen ja heinikko keltaista. Kaikki on niin kaunista. Pääni lepää hänen rinnallaan ja kuuntelen sydämen sykettä ja katselen ympärillämme levittäytyviä värejä.

Enää en näe värejä.

Kohtaan katseeni peilissä enkä tunnista sitä. Käännyn pois peilistä. Se on liian rehellinen todistaja, en kestä katsoa sitä. Se muistuttaa minua tylsän elämäni pitkiksi muuttuneista päivistä ja siitä kuinka monta niitä on jäljellä. Tunnen kahleiden puristuvan ympärilleni, kahleiden, jotka lukitsevat minut tähän kylmään ja tarkoituksettomaan elämään. Pukeudun loppuun selkä peiliin päin ja lähden taas yhden harmaan päivän askareihin.