Asunto

Ruskea sisustus, maitokahvin väriset seinät.

Olohuoneessa vanha pöytä, jonka pinnalla ruskeita renkaita, kahvikuppien, elämän, jälkiä. Massiiviset kirjahyllyt täynnä kirjoja, kaikki moneen kertaan luettuja. Sohva pursuaa erisävyisiä tyynyjä, ruskean ja oranssin värejä. Pieni tonttu, haltija, istuu tyynyjen seassa, miltei näkymättömissä ja hymyilee hieman.

Keittiössä eriparisia mukeja jokaisella tasolla. Kannettava tietokone ruokapöydällä, ikkunan ääressä. Sen vieressä vanha posliinikuppi, vielä puolillaan jäähtynyttä kahvia.

Parvekkeella kaksi tuolia, tytön ja pojan, ja niiden välissä pöytä. Lasinen tuhkakuppi pöydällä täynnä tupakantumppeja, joista yksi vielä savuaa heikosti tytön tumpattua huonosti. Enkeli on istahtanut kaiteelle katselemaan savua.

Makuuhuoneesta kuuluu heikkoa ääntä, lupauksia rakkaudesta, tytön ja pojan leikkiessä, iloiten toisistaan.

Rakastavaisten asunto on täynnä elämää.

Tears telling a story

Tyttö istuu paikoillaan. Jalat palelevat. Hän ei tee mitään, antaa jalkojen palella, istuu vain hiljaa. Kuuntelee maailmaa ympärillään, yrittäen löytää taas onnensa, epäonnistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Hän istuu, istuu vain hiljaa, uupuneena elämän kolhuista, murtuneena velvollisuuksien painosta olkapäillä.

Kyyneleet tipahtelevat hiljaisina puiselle pöydälle, muodostaen kuvia, kuvia rakkaudesta ja naurusta, pettymyksistä, enkeleistä, elämän iloista ja suruista. Kyyneleet kertovat tarinan tytöstä.

Tytöstä, jonka jalat palelevat.

Sumuisen aamun pelastuksia

Kahvin tuoksu, lämmin kuppi käsieni välissä, kahvilan asiakkaiden puheensorina, sinun siniset silmäsi, joihin on niin helppo upota, hukkua. Vilkuilimme toisiamme ujosti, sinä hymyilit vähän.

Sitä ajattelen tänä sumuisena aamuna. Onko se muisto vai haave, en tiedä, tiedän vain, että se lämmittää yksinäistä ja kylmää sänkyäni.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun ujous on kadonnut silmistämme, olemme sängyssäsi. Sinä suutelet niskaani ja minä raavin selkääsi punaisilla kynsilläni. Hetki on taianomainen.

Niin erilaisia muistoja, hetkiä, haaveita, mutta silti molemmat elämäni ihanimpia, molemmat sumuisen aamun pelastuksia. Niistä saan voimaa istuessani sunnuntaiaamuna liian suuressa sängyssä yksin, liian suuret villasukat jalassani.

Kaikki on liian suurta ilman sinua.

Ystävyys lämmittää

Kynttilät palavat, ulkona on syksy. Istumme huoneessasi, juomme teetä ja katselemme syksyisiä puita pihallanne. Omenat ovat punaposkisia ja osa pihakoivunne lehdistä on jo tippunut.

Puhumme kauniita asioita, tulevaisuudesta, maailmasta. Me haaveilemme. Sinä löydät onnesi ja minä iloitsen puolestasi.

Tee lämmittää sisältä, kynttilät ulkoa, ystävyys kaikkialta.

Unohdus

Istun autoon ja kaasutan matkaan. Ajan kaupungin läpi moottoritielle ja painan kaasua. Ajan aivan liian lujaa.

Ajaessani kadotan ajan ja paikan tajun. Kadotan itseni. Keskityn vain tiehen edessäni, rattiin käsieni alla, auton tasaiseen jyrinään. En ajattele mitään ja se tuntuu hyvältä.

”Jotkut hölkkäävät unohtaakseen itsensä, minä ajan autoa.”

Ajan yhä lujempaa ja lujempaa. Ajan yli kahtasataa. Silti muistan kaiken, jokaisen viiltävän sanan, jokaisen kyyneleen, jokaisen katkeran ilmeen. En pysty unohtamaan, joten painan kaasua.

Sadepisarat hakkaavat ikkunaa ja sumentavat tien edessäni. En näe kunnolla eteeni. En ole varma kummasta se johtuu, makeista vai suolaisista pisaroista. Sillä ei ole väliä.

Auto lähestyy minua. Huomaan sen liian myöhään. Kuuluu rysähdys. Hetkellinen kipu ja sitten ei mitään.

Vihdoin saan mitä haluan, kadotan itseni, unohdan katkerat sanat, unohdan kaiken.

Saan vihdoin rauhan.

-

Lainausmerkit: ote kirjasta Mitäs nyt tehdään? - Doris Dörrie

Pimeässä lausutut toiveet

Seison suihkussa, pimeässä. Ainoan valon luo oven alta tuleva kapea kaistale.

Pimeässä on hyvä olla. Silloin ei näe itseään vessan peilistä. En halua nähdä rumia kasvoja, itkemisestä punaisia silmiä, niitä kasvoja, jotka oli niin helppo pettää, jättää ja hylätä.

Pimeässä on hyvä olla. Voi puhua asioita, joita ei valossa tohtisi. Kuiskata haaveitaan kuuroille seinille, lausua toiveita, joita ei halua kuultavan.

Enkelit ovat kaikonneet luotani, ja minun on kylmä.

Suihkussa lämmin vesi valuu iholleni. Se on ainoa asia, mikä minua enää lämmittää. Lämpö tuntuu hyvältä. Siksi seison suihkussa, pimeässä, tunteja, tunteja peräkkäin.

Jotta minun olisi taas lämmin.

Keltainen enkeli

Sade ropisee kohdatessaan sateenvarjon keltaisen pinnan. Siitä kuuluu miellyttävää ääni, musiikkia.

Tyttö astuu lätäkköön ja hymyilee autuaasti. Tytön jalat pysyvät kuivina, lämpiminä, koska hänellä on kumisaappaat. Keltaiset kumisaappaat.

Kaupungin kadut ovat tyhjillään. Vain tyttö, pieni enkeli, tanssahtelee läpi harmaan sumun. Hänellä on yllään keltainen sadetakki, keltaiset kumisaappaat ja kädessään hänellä on keltainen sateenvarjo. Väriläiskä tummassa illassa. Iloinen pilke synkässä maailmassa.

Taloista ja mainoskylteistä loistavat valot saavat tytön haltioihinsa. Ne valaisevat tytön kasvot ja hän on kaunis. Hän hymyilee valoille, kaupungille, sateelle ja jatkaa matkaansa.

Tyttö nauraa itsekseen. Hän pinkaisee juoksuun, loiskii läpi kuran ja veden. Iloitsee ihmisten puolesta, ihmisten, jotka eivät osaa eivätkä ymmärrä iloita elämän pienistä asioista, ihmisten, jotka ovat sokeita.

Sillä tyttö on enkeli, keltainen enkeli, joka rakastaa maailmaa sen kaikkine vikoineen.

Kahvinruskeat silmät

Laughing and a running, hey hey

skipping and a jumping.

In the misty morning fog

with our hearts a thumping

And you, my brown eyed girl

You, my brown eyed girl

Hiekkakenttä rahisee, pallo pyörii ja pojat juoksevat sen perässä. Mukana ei kuitenkaan ole intoa. Liikuntatunti on vain velvollisuus muiden joukossa.

Poika istuu kirjaston suuren ikkunan ääressä tuijottaen kaihoisasti jalkapallokentälle. Mikseivät muut pojat kilju riemusta saadessaan hyppiä, juosta, potkaista palloa? Mikseivät he itke onnesta saadessaan kävellä tyttöjen kanssa käsi kädessä?

Poika huokaa, kääntää katseensa katkerasta näystä ja räpyttelee kyyneleet silmistään.

Hän kohtaa kahvinruskeat silmät toisella puolella huonetta. Ne ymmärtävät, hymyilevät, rohkaisevat. Ne ovat niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa. Poika haluaisi tuon ruskeasilmäisen tytön itselleen, mutta tietää sen mahdottomaksi. Ja silti juuri nuo silmät auttavat poikaa, saavat hänet jaksamaan päivästä toiseen. Ne voi kiertää ympärilleen, kun on liian kylmä, liian vaikeaa, niihin voi upota hetkeksi ja noustessaan on taas vähän vahvempi.

Poika nyökkää itsekseen ja tarttuu pyörätuolinsa renkaisiin rullatakseen seuraavalle tunnille. Tunnille, jonka hän viettää unelmissa, sillä sillä keinolla hän voi hengittää, elää, taas päivän pidempään.

Poika unelmoi juoksevansa metsäisillä poluilla, hyppelehtivänsä aamuisessa sumussa ja tuo ruskeasilmäinen ihme juoksisi hänen kanssaan ja he nauraisivat.

Unelmissa on hyvä elää.

Standing in the sunlight laughing,

hiding behind the rainbow's wall.

Slipping and sliding

all along the water fall

with you, my brown eyed girl

Enkeli Tallinnassa

Mitä onni on? Onko se lyhyt hetki ihmisen elämässä vai pitkään jatkuva elämänasenne? Milloin on onnellinen? Silloin, kun saa tehdä mitä haluaa? Silloin, kun on saanut jotain aikaiseksi? Mistä tietää onko onnellinen?

Kuppien kilinää, tasaista puheensorinaa. Kahvila on täyteen tungettu ja hyvin kuuma. Istun ikkunapöydässä, upottavassa nojatuolissa. Edessäni höyryää iso kahvi.

Kahvila on täynnä suuria, upottavia nojatuoleja, tavallisia, kovia tuoleja, pöytiä, joissa on erilaisia pöytäliinoja sekä kynttilöitä. Yksikään pöytä ei ole tyhjä ja asiakkaita lappaa enemmän sisään kuin lähtee ulos. Tarjoilijat näyttävät stressaantuneilta. Sisätila on aivan riittämätön. Kahvila on suunniteltu niin, että suurin osa asiakkaista joisi kahvinsa ulkona.
Tänään siellä ei kuitenkaan ole ketään, sillä ulkona sataa.

Mitä onni on?

Ilmassa leijuu kahvin, suklaan ja ihmisten hajuvesien kummallinen sekoitus. Suljen silmäni ja haistelen tuoksua kiinnostuneena. Kun avaan silmäni, edessäni seisoo vaalea nainen, joka kysyy minulta jotain viroksi. Ilmoitan suomeksi, etten ymmärrä.
”Saanko istua tähän?” hän kysyy suomeksi, virolaisella korostuksella, osoittaen nojatuolia pöytäni toisella puolella. Nyökkään jäykästi, kun en kehtaa kieltäytyäkään. Nainen istuutuu leveästi hymyillen ja käännän katseeni sateen raidoittamaan ikkunaan. Alan hörppiä kahvia nopeasti.
”Oletko lomalla täällä Tallinnassa?” nainen kysyy ystävällisesti asettauduttuaan tuoliinsa. Nyökkään taas ja hörppään kuumaa kahvia niin paljon, että kieleni palaa. Yskäisen ja hörppään kahvin mukana tullutta vettä. Samalla vilkaisen naista. Hän katselee minua kiinnostuneena, ystävällinen hymy yhä kasvoillaan. Käännän katseeni ikkunaan ja ryystän kahvia nopeammin, mutta pienempinä annoksina.
”Yksinkö olet?” nainen jatkaa kyselyään. En vastaa heti. Nainen ei painosta, napittaa vain minua vahvasti rajatuilla silmillään. Hetken kuluttua nyökkään vähän ja katson viimein naiseen päin. Hän hymyilee vielä leveämmin.

Tarjoilija tuo naisen tilauksen ja hän syventyy hetkeksi kahviinsa ja pieneen suklaaleivokseen. Katselen, kun hän nauttii suklaastaan silmät suljettuina. Nainen on noin kolmekymppinen, minun ikäiseni, blondi ja vahvasti meikattu. Hänen silmiensä ympärillä on pienet naururypyt.

Hän on kaunis.

Nainen avaa silmänsä ja huomaa tuijotukseni. Hörppään hämilläni kahvin loppuun ja poltan taas kieleni. Irvistän ja juon vedenkin loppuun. Nainen naurahtaa vähän ja kysyy sitten olenko jo käynyt vanhassa kaupungissa. Pudistan päätäni ja kysyn hetken mielijohteesta, haluaisiko hän lähteä oppaakseni. Nainen ei näytä edes hämmästyvän kysymystä, hän suostuu heti. Hän esittelee itsensä Kareniksi ja kysyy minun nimeäni.
”Lasse”, vastaan ja Karen hymyilee: ”No niin Lasse, lähdetään.”
Hän hörppää kahvinsa loppuun ja nousee ylös. Hän ei polta kieltään.
Seuraan Karenia ulos, missä sade on laantunut tihkuksi.

Mitä onni on?

Vietämme upean päivän vanhassa kaupungissa. Kiertelemme kapeita kujia, käymme pienissä ja kotoisissa kahviloissa ja suutelemme intohimoisesti Toompean mäellä, mistä näkee koko Tallinnan. Vasta myöhään illalla palaan hotelliin ja suljen pois korvistani vaimon nalkutuksen katoamisestani. Totean vain, että välillä on saatava olla yksin.
Nyt, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin, muistelen tuota päivää Tallinnassa onnellisimpana aikana elämästäni.

Luulen, että tapasin silloin enkelin.