Enkeli Tallinnassa

Mitä onni on? Onko se lyhyt hetki ihmisen elämässä vai pitkään jatkuva elämänasenne? Milloin on onnellinen? Silloin, kun saa tehdä mitä haluaa? Silloin, kun on saanut jotain aikaiseksi? Mistä tietää onko onnellinen?

Kuppien kilinää, tasaista puheensorinaa. Kahvila on täyteen tungettu ja hyvin kuuma. Istun ikkunapöydässä, upottavassa nojatuolissa. Edessäni höyryää iso kahvi.

Kahvila on täynnä suuria, upottavia nojatuoleja, tavallisia, kovia tuoleja, pöytiä, joissa on erilaisia pöytäliinoja sekä kynttilöitä. Yksikään pöytä ei ole tyhjä ja asiakkaita lappaa enemmän sisään kuin lähtee ulos. Tarjoilijat näyttävät stressaantuneilta. Sisätila on aivan riittämätön. Kahvila on suunniteltu niin, että suurin osa asiakkaista joisi kahvinsa ulkona.
Tänään siellä ei kuitenkaan ole ketään, sillä ulkona sataa.

Mitä onni on?

Ilmassa leijuu kahvin, suklaan ja ihmisten hajuvesien kummallinen sekoitus. Suljen silmäni ja haistelen tuoksua kiinnostuneena. Kun avaan silmäni, edessäni seisoo vaalea nainen, joka kysyy minulta jotain viroksi. Ilmoitan suomeksi, etten ymmärrä.
”Saanko istua tähän?” hän kysyy suomeksi, virolaisella korostuksella, osoittaen nojatuolia pöytäni toisella puolella. Nyökkään jäykästi, kun en kehtaa kieltäytyäkään. Nainen istuutuu leveästi hymyillen ja käännän katseeni sateen raidoittamaan ikkunaan. Alan hörppiä kahvia nopeasti.
”Oletko lomalla täällä Tallinnassa?” nainen kysyy ystävällisesti asettauduttuaan tuoliinsa. Nyökkään taas ja hörppään kuumaa kahvia niin paljon, että kieleni palaa. Yskäisen ja hörppään kahvin mukana tullutta vettä. Samalla vilkaisen naista. Hän katselee minua kiinnostuneena, ystävällinen hymy yhä kasvoillaan. Käännän katseeni ikkunaan ja ryystän kahvia nopeammin, mutta pienempinä annoksina.
”Yksinkö olet?” nainen jatkaa kyselyään. En vastaa heti. Nainen ei painosta, napittaa vain minua vahvasti rajatuilla silmillään. Hetken kuluttua nyökkään vähän ja katson viimein naiseen päin. Hän hymyilee vielä leveämmin.

Tarjoilija tuo naisen tilauksen ja hän syventyy hetkeksi kahviinsa ja pieneen suklaaleivokseen. Katselen, kun hän nauttii suklaastaan silmät suljettuina. Nainen on noin kolmekymppinen, minun ikäiseni, blondi ja vahvasti meikattu. Hänen silmiensä ympärillä on pienet naururypyt.

Hän on kaunis.

Nainen avaa silmänsä ja huomaa tuijotukseni. Hörppään hämilläni kahvin loppuun ja poltan taas kieleni. Irvistän ja juon vedenkin loppuun. Nainen naurahtaa vähän ja kysyy sitten olenko jo käynyt vanhassa kaupungissa. Pudistan päätäni ja kysyn hetken mielijohteesta, haluaisiko hän lähteä oppaakseni. Nainen ei näytä edes hämmästyvän kysymystä, hän suostuu heti. Hän esittelee itsensä Kareniksi ja kysyy minun nimeäni.
”Lasse”, vastaan ja Karen hymyilee: ”No niin Lasse, lähdetään.”
Hän hörppää kahvinsa loppuun ja nousee ylös. Hän ei polta kieltään.
Seuraan Karenia ulos, missä sade on laantunut tihkuksi.

Mitä onni on?

Vietämme upean päivän vanhassa kaupungissa. Kiertelemme kapeita kujia, käymme pienissä ja kotoisissa kahviloissa ja suutelemme intohimoisesti Toompean mäellä, mistä näkee koko Tallinnan. Vasta myöhään illalla palaan hotelliin ja suljen pois korvistani vaimon nalkutuksen katoamisestani. Totean vain, että välillä on saatava olla yksin.
Nyt, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin, muistelen tuota päivää Tallinnassa onnellisimpana aikana elämästäni.

Luulen, että tapasin silloin enkelin.