Talo

Ilta on venynyt pitkäksi. Väsyneitä ihmisiä, väsynyttä huumoria. Välillä juhlat piristyvät taas hetkeksi, mutta pian kaikki taas makoilevat kuka missäkin ja heittävät paskaa läppää.

Tällaista elämän kuuluu olla - aina, tyttö tajuaa, mutta on liian väsynyt jatkaakseen ajatustaan. Muut alkavat pikkuhiljaa hiljentyä, hengittää hitaammin, rauhallisemmin. Suuri talo on monet kerrat todistanut nämä tapahtumat: juhlat, tanssimisen, naurun, ilot ja surut, aamuyön väsyneet tunnit ja lopulta sammumisen. Mutta nyt talo vajoaa hiljaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole ahdistavaa hiljaisuutta, vaan rauhallista, turvallista hiljaisuutta. Tyttö tajuaa sen sisältävän kaikki nuo hetket ja punovan niistä turvaverkkonsa, jonka se kietoo väsyneiden lastensa ympärille.

Tästäkö pitäisi luopua? tyttö miettii surullisesti astellessaan ulos ovesta. Hän vilkaisee vielä taakseen tuohon turvasatamaan, mutta lähtee sitten kotiin, jonka hiljaisuus on paljon hiljaisempaa.

Näytelmä nimeltä elämä

Ahdistus. Ahdistus tuska, viha ja suru ottavat tytöstä taas vallan, kun hän makaa yksin kylmissään pimeässä. Hän käpertyy kasaan niiden valtavan painon alla.

...arvoton...

...ällöttävä...

...turha...

...säälittävä...

Sanat välähtelevät päässä ja sivaltavat jokainen vuorollaan kuin ruoskanisku. Tyttö yrittää pusertaa kyyneliä, yrittää päästä itkun jälkeiseen lämpimän turtaan, levollisen väsyneeseen olotilaan. Kyyneliä ei kuitenkaan tule kuin muutama, sen verran että tyyny kastuu ja olo on entistä epämukavampi. Viimeisten kyyneleiden tiputtua ja kadottua, imeydyttyä tyynyyn, jäljelle jää vain inho.
Inho itseä ja kaikkea itsestä lähtöisin olevaa kohtaan. Sydän käpertyy kokoon, pusertuu pieneksi kuin rusina, ja ahdistus kasvaa. Tyttö yrittää rauhoittua, mutta uni ei ole lähelläkään. Hän tietää, että pitäisi nukkua, pitäisi ajatella iloisia ajatuksia, jotta levollinen uni tulisi eikä hetkeen tarvitsisi ajatella omaa epäonnistumistaan.

Tytön pitäisi nukkua, jotta hän olisi taas seuraavana päivänä virkeä, valmis uuteen esitykseen. Hänen täytyy laittaa iloinen naamio kasvoilleen, tanssia ja hypähdellä pitkin elämän lavaa, nauraa ja olla onnellinen, kunnes ilta jälleen saapuu, ja katsojat ja muut näyttelijät lähtevät koteihinsa. Silloin tyttö voi taas vajota keskelle lavaansa, hän voi riisua naamionsa ja toivoa, että turruttavat kyynelet antavat hänelle tällä kertaa levollisen unen.


Missä ovat onnelliset kirjoitukset, tyttö miettii ja muistaa edellisen kesän. Kaikki on muuttunut, vaikkei oikeastaan mikään.