Tapasin Virginian junassa, kun olin matkalla kotiin vanhempieni luota. Hänellä oli valtava rinkka vierellään penkillä ja hän katseli ulos ikkunasta. Hän oli kaunis, muttei klassisella tavalla vaan omalla omituisella tavallaan. Hänellä oli siniset hiukset.Ensin pidin häntä outona ja katsoin häntä karsaasti, mutta kun hän sitten käänsi kirkkaan sinisten silmiensä katseensa minuun ja kysyi minne olin matkalla, olin myyty. Juttelimme matkan ajan ja jotenkin sain hänet mukaani kotiin. Tai ehken minä saanut häntä, ehkä hän oli päättänyt sen jo paljon ennen kuin koko ajatus edes putkahti päähäni. Virginia oli samalla omituisin ja ihmeellisin tyttö, nainen, jonka olen koskaan tavannut tai tulen koskaan tapaamaan. Hän vain jotenkin jäi asumaan luokseni, se tuntui varsin luontevalta tuolloin, ja nuo muutamat kuukaudet ovat olleet elämäni onnellisimmat.
Virginia sai kaiken tuntumaan jotenkin erityiseltä, hän teki kaiken erityiseksi. Vaikka hän poltti melkein askin päivässä, hän näytti nauttivan jokaisesta savukkeesta kuin se olisi hänen viimeisensä. Hän ei käyttänyt koskaan korkokenkiä, paitsi urheillessaan ja erityisesti silloin hän näytti helvetin hyvältä. Hän värjäsi hiuksiaan erilaisilla, omituisilla väreillä viikon välein. Usein hän heräsi keskellä yötä juomaan pannukaupalla kahvia ja lähti sitten junaradalle katselemaan auringon nousua. Silloin harvoin kun pääsin hänen mukaansa tunsin valtavaa ylpeyttä, luulin olevani jotenkin tärkeä.
Nykyisin minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt tietää, ettei tuo kaikki jatkuisi pitkään. Virginia ei voinut olla onnellinen, jos hänestä tuntui, ettei hän ollut vapaa. Ja niin minä sain hänet karkaamaan, repimään kahleensa vapaaksi ja pyrähtämään lentoon, yrittämällä kahlita häntä liikaa, sitoa häntä itseeni.
Se oli täysin normaali ilta, istuimme television ääressä katsomassa jotakin tosi-tv ohjelmaa ja nauroimme ihmisten typeryydelle. Sitten vain pamautin sen hänelle, sen kummempia miettimättä, täysin spontaanisti: ”Mennäänkö naimisiin?” Virginia lopetti nauramisen ja hätkähdin sitä surun määrää, jonka äkkiä näin hänen silmissään. Hän oli pitkään hiljaa ja vain katseli minua. Sitten hän naurahti surumielisesti, taputti kättäni ja sanoi: ”Minä tosiaan pidin sinusta.” Sitten hän meni parvekkeelle, avasi uuden savukeaskinsa ja sytytti savukkeen. Minä annoin hänen olla rauhassa ja menin nukkumaan. Tiesin, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Aamulla Virginia oli poissa. Hänestä muistutti vain tyhjä aski parvekkeella ja yksinkertainen post-it lappu keittiön pöydällä, johon oli kirjoitettu Virginian selkeillä tikkukirjaimilla:
”Anteeksi.
Kaipasin raiteita.
Hyvästi.”
