Tyttö kävelee kylmässä talvisäässä pää painettuna, katse jalkoihin luotuna. Mieltä painavat stressi ja huolet - aikuisten murheet. Äkkiä hän havahtuu kirkkaaseen lapsen ääneen:”Katso äiti!” Tyttö nostaa katseensa ja näkee muutaman metrin päässä edessään lapsen, joka osoittaa innoissaan antennin päässä istuvaa harakkaa. Tyttö vilkaisee harakkaa ja kääntää katseensa takaisin lapseen. Tämä katsoo tyttöä silmiin, nauraa kovaan ääneen ja jatkaa harakan osoittelua äidilleen. Tyttö kiertää lapsen ja jatkaa matkaansa, pää pystyssä. Takaansa hän kuulee lapsen raakunnan, kun tämä matkii harakkaa.Tyttö hymyilee, ja sisällään hän nauraa yhdessä lapsen kanssa.Huolet ovat kadonneet, menettäneet merkityksensä, tämän elämän yksinkertaisen, lapsellisen, kauniin yksityiskohdan rinnalla.
Välillä se painaa päälle, yksinäisyys. Se hivuttautuu paikalle petollisen hiljaa pimeistä nurkista ja yrittää musertaa. Sen pois ravistaminen on aina vaikeaa, mutta yleensä siinä onnistuu, lopulta. Yksin se on vain niin kovin raskasta.Istun ulkona ja katselen taivasta. Ilma on kylmä, ja välillä tuulenpuuska saa minut värisemään. Pilvet liikkuvat tuulen mukana myrskyn harmaina ja levottomina. Seuraan niiden liikkumista yhä eteenpäin, kauemmas, kohti horisonttia. Taivas saa minut tuntemaan itseni pieneksi. Se on ollut täällä aina, se on nähnyt sodat ja kärsimyksen, riidat ja sopimukset, ihastumiset ja suuret rakkaustarinat. Ja se tulee olemaan täällä vastakin. Mitä tällaisen pienen otuksen elämä on siihen verrattuna? Mitä se merkitsee jonkin noin mahtavan rinnalla? Mitä minä merkitsen kenellekään?Joskus sitä toivoo, että olisi joku, joka välittäisi. Joku, jolle merkitsisi kaikkea, koko maailmaa ja joka merkitsisi sitä samaa itselle. Joku, jota voisi rutistaa huonon koenumeron, kampauksen pilanneen kaatosateen tai ihan vain väärällä jalalla noustun aamun jälkeen.Joskus, silloin kun yksinäisyys taas hengittää niskaan, sitä vain tahtoisi jotakin pientä ja yksinkertaista, mutta kuitenkin niin tärkeää, rakkautta? johon voisi turvata tällaisina hetkinä.