Viikonloppu, vapaus ja ystävät, ne kaikkein rakkaimmat. Miltei 60 kokonaista tuntia onnea. Elämä on kohdillaan, mikään ei voi pilata tätä kokemusta.
Ruumis on väsynyt toisin kuin mieli. Aurinko kasvoilla lämmittää, luo punertavan maailman silmäluomien läpi. Hymyilyttää. Toivo on herännyt. Ehkä kaikki ei ole vielä menetetty, ehkä asiat kääntyvät vielä parhain päin.
Maanantain myötä hymy on hyytynyt, positiivisuus poistunut ja arki palannut. Silti haluan roikkua toivossani.
Yhden asian opin viikonlopustani. Vaikka elämä jatkaisi alamäkeään, voin ainakin nauraa. Nauru parantaa haavat. Tai ainakin se lievittää kipua.
Kesä tuli, kesä meni ja siinä samalla unelma. Kaikki oli täydellistä. Olin enemmän elossa kuin koskaan. Mutta se kaikki oli ohi aivan liian nopeasti.
Syksyn myötä muistelen unelmaa yhä useammin. Mikään ei ole ollut hyvin sen jälkeen.
Elämä menee alamäkeen. Ensin madellen, mutta vauhti kiihtyy. Kaikki tuntuu turhalta, mitäänsanomattomalta, paikallaan junnaavalta. Synkkyys tihenee ympärillä.
Välillä alkoholi turruttaa hieman. Mutta sitäkin kestää vain hetken. Aamulla kaikki on kaksin verroin pahempaa.
Mikään ei ole ollut hyvin unelman jälkeen. Ja kaikki menee yhä vain huonommaksi. Kylmä ja pitkä talvi on edessä ja pelkään, että se tappaa viimeisenkin toivon paremmasta.
Mitä minusta on jäljellä kevään tullen?
