Istun kerrostalon parvekkeella ja katselen allani vilisevää kaupunkia. Ihmiset kävelevät nopeasti päästäkseen pois tihkusateesta, ja autojen sulat viuhuvat. On syyskyinen sunnuntaiaamu ja Pariisissa sataa vettä. Ihmiset eivät pidä sateesta. He eivät halua kastua, joten he käyttävät tummia, masentavia sateenvarjojaan.
En ymmärrä heitä. Minä pidän sateesta. Se saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Aina kun sataa, haluaisin vain tanssia sateessa, levittää käteni ja nauttia pisaroista kasvoillani, käsivarsillani, ihollani. Kuten eräässä laulussa sanotaan: ”Feel the rain on your skin, no one else can feel it for you.”
Sytytän tupakan ja katselen, kun siitä lähtevä savu nousee ilmaan tanssiakseen vesipisaroiden kanssa. Rakastan savun leijailua. Se kiemurtelee yhä ylöspäin, aivan kuin leikitellen kanssani. Välillä se katoaa taivaan harmautta vasten, mutta tulee taas hetken kuluttua näkyviin. Se tuo mieleeni tanssivan tytön täynnä elämäniloa. Se lumoaa minut aistillisuudellaan.
Havahdun vasta, kun sade alkaa muuttua rankemmaksi hakaten kerrostalon ikkunoita ja kattoa. Heitän loppuun palaneen tupakan parvekkeen kaiteen yli ja toivon, ettei se tipu kenenkään ohikulkijan niskaan. Nostan villasukkiin hautaamani jalat tuolille. Minun on kylmä istuttuani melkein tunnin paikallani. Tartun kahvimukiin ja kulautan loput kahvista kurkkuuni odottaen lämmön valtaavan sisukseni. Mutta kahvi on tietenkin jäähtynyt.
En ymmärrä heitä. Minä pidän sateesta. Se saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Aina kun sataa, haluaisin vain tanssia sateessa, levittää käteni ja nauttia pisaroista kasvoillani, käsivarsillani, ihollani. Kuten eräässä laulussa sanotaan: ”Feel the rain on your skin, no one else can feel it for you.”
Sytytän tupakan ja katselen, kun siitä lähtevä savu nousee ilmaan tanssiakseen vesipisaroiden kanssa. Rakastan savun leijailua. Se kiemurtelee yhä ylöspäin, aivan kuin leikitellen kanssani. Välillä se katoaa taivaan harmautta vasten, mutta tulee taas hetken kuluttua näkyviin. Se tuo mieleeni tanssivan tytön täynnä elämäniloa. Se lumoaa minut aistillisuudellaan.
Havahdun vasta, kun sade alkaa muuttua rankemmaksi hakaten kerrostalon ikkunoita ja kattoa. Heitän loppuun palaneen tupakan parvekkeen kaiteen yli ja toivon, ettei se tipu kenenkään ohikulkijan niskaan. Nostan villasukkiin hautaamani jalat tuolille. Minun on kylmä istuttuani melkein tunnin paikallani. Tartun kahvimukiin ja kulautan loput kahvista kurkkuuni odottaen lämmön valtaavan sisukseni. Mutta kahvi on tietenkin jäähtynyt.
Kuulen parvekkeen oven avautuvan ja naisen äänen toivottavan huomenta. Hän ei kysy miksi istun ulkona kylmänä ja sateisena aamuna, hän tuntee minut liian hyvin. Omatuntoni pistelee.
Hän astuu taakseni ja silittelee hiuksiani, hipaisee niskaa. Värähdän. Hän ohjaa minut tottuneilla käsillään sisään ja suoraan vaaleaan makuuhuoneeseen. Seinät ovat beigeä, muistan liian hyvin kuinka maalasimme ne naisen kanssa. Muisto satuttaa nyt, tuntuu petolliselta olla tässä. Nainen ei huomaa sisäistä tuskaani, tai ei välitä siitä. Hän vetää paitani pois ja kumartuu suutelemaan rintojani. Kaadumme sängylle ja antaudun naisen himon edessä, vaikka ajatukseni sekä sydämeni on muualla, erään savutytön luona, joka tanssii sateessa, houkutellen koskettamaan,
Hän astuu taakseni ja silittelee hiuksiani, hipaisee niskaa. Värähdän. Hän ohjaa minut tottuneilla käsillään sisään ja suoraan vaaleaan makuuhuoneeseen. Seinät ovat beigeä, muistan liian hyvin kuinka maalasimme ne naisen kanssa. Muisto satuttaa nyt, tuntuu petolliselta olla tässä. Nainen ei huomaa sisäistä tuskaani, tai ei välitä siitä. Hän vetää paitani pois ja kumartuu suutelemaan rintojani. Kaadumme sängylle ja antaudun naisen himon edessä, vaikka ajatukseni sekä sydämeni on muualla, erään savutytön luona, joka tanssii sateessa, houkutellen koskettamaan,
tuntemaan,
rakastamaan taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro jotain kivaa