Alkukesän hiljaiset yöt. Kello on kolme tai neljä ja sitten välillä aamukuusi. Luonto heräilee tai on ollut valveilla aina, mistäs minä tietäisin. Olen vain vierailija tässä taianomaisessa maailmassa.
Ympärillä pellot kumpuilevat ja maisema on kuin Teletappimaassa. Taivaalla ei hymyile vauva-aurinko. (Mitäköhän sekin ihminen ajattelee nykyään ensimmäisestä tv-esiintymisestään?) Taivaalla loistaa kuu. Se on paljon lähempänä ja paljon suurempi kuin luulinkaan.
Jossain vaiheessa aurinko nousee kilpailemaan huomiosta kuun kanssa. Sen valo on aamuisin kirkkaampaa. Sokaistun, kunnes sukellan tuuheaan kuusimetsään - peikkometsän uumeniin. Rahoittava hämärä ympäröi hetkisen.
Kun päivä valkenee ja ihmiset ryhtyvät päivän puuhiin, minä käyn nukkumaan. Herään vasta keskipäivän jälkeen, juon kahvini, luen paljon. Vaellan päämäärättömästi niin ajatuksissani kuin asunnossakin. Olen rakastunut enkä pysty keskittymään. Yö, tuo salaperäinen viettelijätär, on varastanut sydämeni, kuten niin monen ennen minua.
Ennen ajattelin, että Suomen kesäpäivät ovat kauniita, mutta nyt tiedän, etteivät ne vedä mitenkään vertoja öille.
