Maailma

Tahdon ostaa take away kahvin, ja kiirehtiä se kädessäni Central Parkin läpi.

Haluan asua Brooklynissa ja leikkiä taiteilijaa.

Tahdon ajaa Amerikan läpi avoautollani, nähdä kaukaisuuteen jatkuvan tien edessäni, ja nukkua yöni halvoissa tienvarsimotelleissa.

Haluan hyppiä Australiassa vapaiden kenguruiden kanssa (sekä uida merenneitojen mukana).

Tahdon kuunnella Japanin samuraitarinoita,

nähdä Kiinan riisipellot.

Haluan kävellä Kiinan muurilla ja miettiä miltä näytän avaruudesta.

Tahdon valloittaa Moskovan, juosta kilpaa Berliiniin ja nähdä sen muurin rippeet.

Haluan katsella antiikin aikaista teatteria Ateenassa, ja syödä aitoa pastaa Italiassa.

Tahdon polttaa savukkeita seksin jälkeen ranskalaisessa sängyssä, ja nauraa hölmöille turisteille Eiffel tornissa.

Haluan tuntea Pariisin parhaat kahvilat, tahdon olla viinitilojen vakioasiakas.

Haluan kävellä Lontoon läpi mustan sateenvarjoni alla, ja juoda kello viiden teeni rauhassa.

Tahdon nähdä Skotlannin linnat, ja laulaa irkkupubissa menninkäisistä ja vihreistä mannuista.

Haluan kuvata Antarktiksella pingviinejä, ja nähdä Egyptin pyramidit.

Tahdon viettää siestaa meksikolaisten kanssa, ja paimentaa laamoja Perussa.

Haluan juhlia Las Vegasissa!

Sitten voin palata pieneen asuntooni, joka lämmitetään villasukilla, teekupposilla ja kynttilöillä, ja lukea uudestaan lempikirjani, jotka olen lukenut jo 53 kertaa etu- ja takaperin. Sitten voin palata haavemaailmaani.

Miksi maailma on niin suuri ja minuuteni niin pieni?

Velvollisuudet

Tyttö istuu kärsivällisesti sohvalla, tekee mitä hänen täytyy: ajattelee, muistelee ja toimii, koska on pakko, niin pitää tehdä. Tyttö ei tiedä kauanko on tehnyt tätä, toiminut vain velvollisuudesta. Se tuntuu ikuisuudelta, mutta voi yhtä hyvin olla vartti. Silti se ahdistaa, tuntuu kuin tuhlaisi elämäänsä. Ei elämän kuuluisi olla pelkkää suorittamista, sehän on selvä, pitäisi tehdä sellaista, mistä nauttii. Niin sanovat elämäntapaoppaat, Oprah ja Dr. Philkin. Silti velvollisuus, pakko, on enää ainut mitä tyttö muistaa.

Sitten, vihdoin, tyttö painaa vihkoon viimeisen pisteen ja huokaisee. Hänellä on hetki aikaa rentoutua, kokonainen kuusikymmenminuuttinen aikaa tehdä jotain, mistä oikeasti nauttii. Tyttö keittää maukasta teetä, asettuu sohvannurkkaan ja avaa kirjan tyytyväisenä. Hän ehtii lukea melkein viisi minuuttia, kun viereisestä huoneesta kuuluu tytön rauhaa häiritsevä muistutus.

Eivät velvollisuudet ole vielä ohi, tuskin ne koskaan ovat. Tyttö tajuaa sen ja varastaa itselleen vielä toisen viisiminuuttisen. Nyt on hänen oma aikansa, hän ei nyt välitä maailmasta ympärillä.

Velvollisuudet saavat nyt odottaa. Ainakin hetkisen.

kuin lapsia taas

Naarmuja polvissa, hiukset tuulen sekoittamat ja meriveden takuttamat. Ympärillä tuntemattomat, oudot ihmiset. Täällä he ovat kuitenkin tuttuja, tänne he kuuluvat; tänne me kuulumme. Olemme kuin lapsia: spontaaneja ja huolettomia. Vapaita.

Jäädään tänne.

Ei lähdetä koskaan.

Mennään uimaan!

Meet Virginia

Tapasin Virginian junassa, kun olin matkalla kotiin vanhempieni luota. Hänellä oli valtava rinkka vierellään penkillä ja hän katseli ulos ikkunasta. Hän oli kaunis, muttei klassisella tavalla vaan omalla omituisella tavallaan. Hänellä oli siniset hiukset.
Ensin pidin häntä outona ja katsoin häntä karsaasti, mutta kun hän sitten käänsi kirkkaan sinisten silmiensä katseensa minuun ja kysyi minne olin matkalla, olin myyty. Juttelimme matkan ajan ja jotenkin sain hänet mukaani kotiin. Tai ehken minä saanut häntä, ehkä hän oli päättänyt sen jo paljon ennen kuin koko ajatus edes putkahti päähäni. Virginia oli samalla omituisin ja ihmeellisin tyttö, nainen, jonka olen koskaan tavannut tai tulen koskaan tapaamaan. Hän vain jotenkin jäi asumaan luokseni, se tuntui varsin luontevalta tuolloin, ja nuo muutamat kuukaudet ovat olleet elämäni onnellisimmat.

Virginia sai kaiken tuntumaan jotenkin erityiseltä, hän teki kaiken erityiseksi. Vaikka hän poltti melkein askin päivässä, hän näytti nauttivan jokaisesta savukkeesta kuin se olisi hänen viimeisensä. Hän ei käyttänyt koskaan korkokenkiä, paitsi urheillessaan ja erityisesti silloin hän näytti helvetin hyvältä. Hän värjäsi hiuksiaan erilaisilla, omituisilla väreillä viikon välein. Usein hän heräsi keskellä yötä juomaan pannukaupalla kahvia ja lähti sitten junaradalle katselemaan auringon nousua. Silloin harvoin kun pääsin hänen mukaansa tunsin valtavaa ylpeyttä, luulin olevani jotenkin tärkeä.
Nykyisin minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt tietää, ettei tuo kaikki jatkuisi pitkään. Virginia ei voinut olla onnellinen, jos hänestä tuntui, ettei hän ollut vapaa. Ja niin minä sain hänet karkaamaan, repimään kahleensa vapaaksi ja pyrähtämään lentoon, yrittämällä kahlita häntä liikaa, sitoa häntä itseeni.

Se oli täysin normaali ilta, istuimme television ääressä katsomassa jotakin tosi-tv ohjelmaa ja nauroimme ihmisten typeryydelle. Sitten vain pamautin sen hänelle, sen kummempia miettimättä, täysin spontaanisti: ”Mennäänkö naimisiin?” Virginia lopetti nauramisen ja hätkähdin sitä surun määrää, jonka äkkiä näin hänen silmissään. Hän oli pitkään hiljaa ja vain katseli minua. Sitten hän naurahti surumielisesti, taputti kättäni ja sanoi: ”Minä tosiaan pidin sinusta.” Sitten hän meni parvekkeelle, avasi uuden savukeaskinsa ja sytytti savukkeen. Minä annoin hänen olla rauhassa ja menin nukkumaan. Tiesin, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Aamulla Virginia oli poissa. Hänestä muistutti vain tyhjä aski parvekkeella ja yksinkertainen post-it lappu keittiön pöydällä, johon oli kirjoitettu Virginian selkeillä tikkukirjaimilla:

”Anteeksi.


Kaipasin raiteita.


Hyvästi.”

Talo

Ilta on venynyt pitkäksi. Väsyneitä ihmisiä, väsynyttä huumoria. Välillä juhlat piristyvät taas hetkeksi, mutta pian kaikki taas makoilevat kuka missäkin ja heittävät paskaa läppää.

Tällaista elämän kuuluu olla - aina, tyttö tajuaa, mutta on liian väsynyt jatkaakseen ajatustaan. Muut alkavat pikkuhiljaa hiljentyä, hengittää hitaammin, rauhallisemmin. Suuri talo on monet kerrat todistanut nämä tapahtumat: juhlat, tanssimisen, naurun, ilot ja surut, aamuyön väsyneet tunnit ja lopulta sammumisen. Mutta nyt talo vajoaa hiljaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole ahdistavaa hiljaisuutta, vaan rauhallista, turvallista hiljaisuutta. Tyttö tajuaa sen sisältävän kaikki nuo hetket ja punovan niistä turvaverkkonsa, jonka se kietoo väsyneiden lastensa ympärille.

Tästäkö pitäisi luopua? tyttö miettii surullisesti astellessaan ulos ovesta. Hän vilkaisee vielä taakseen tuohon turvasatamaan, mutta lähtee sitten kotiin, jonka hiljaisuus on paljon hiljaisempaa.

Näytelmä nimeltä elämä

Ahdistus. Ahdistus tuska, viha ja suru ottavat tytöstä taas vallan, kun hän makaa yksin kylmissään pimeässä. Hän käpertyy kasaan niiden valtavan painon alla.

...arvoton...

...ällöttävä...

...turha...

...säälittävä...

Sanat välähtelevät päässä ja sivaltavat jokainen vuorollaan kuin ruoskanisku. Tyttö yrittää pusertaa kyyneliä, yrittää päästä itkun jälkeiseen lämpimän turtaan, levollisen väsyneeseen olotilaan. Kyyneliä ei kuitenkaan tule kuin muutama, sen verran että tyyny kastuu ja olo on entistä epämukavampi. Viimeisten kyyneleiden tiputtua ja kadottua, imeydyttyä tyynyyn, jäljelle jää vain inho.
Inho itseä ja kaikkea itsestä lähtöisin olevaa kohtaan. Sydän käpertyy kokoon, pusertuu pieneksi kuin rusina, ja ahdistus kasvaa. Tyttö yrittää rauhoittua, mutta uni ei ole lähelläkään. Hän tietää, että pitäisi nukkua, pitäisi ajatella iloisia ajatuksia, jotta levollinen uni tulisi eikä hetkeen tarvitsisi ajatella omaa epäonnistumistaan.

Tytön pitäisi nukkua, jotta hän olisi taas seuraavana päivänä virkeä, valmis uuteen esitykseen. Hänen täytyy laittaa iloinen naamio kasvoilleen, tanssia ja hypähdellä pitkin elämän lavaa, nauraa ja olla onnellinen, kunnes ilta jälleen saapuu, ja katsojat ja muut näyttelijät lähtevät koteihinsa. Silloin tyttö voi taas vajota keskelle lavaansa, hän voi riisua naamionsa ja toivoa, että turruttavat kyynelet antavat hänelle tällä kertaa levollisen unen.


Missä ovat onnelliset kirjoitukset, tyttö miettii ja muistaa edellisen kesän. Kaikki on muuttunut, vaikkei oikeastaan mikään.

Vapaudesta

Istun ulkona silmät suljettuina. Aurinko lämmittää, tai pikemminkin polttaa ihoa. Naapurissa joku leikkaa ruohoa. Tuoksu on huumaava. Haluaisin puhjeta laulamaan lintujen kanssa, lentää niiden kanssa taivaan sineen, olla vapaa.

Vaan minun on kestettävä vielä viikko. Sitten, sitten lennän lintujen kanssa. Nauran harakoiden kanssa kömpelölle kissalle, jolla ei ole toivoakaan meidän nappaamisestamme. Lennän, lähden kauas ja palaan, jos palaan, vasta syksyllä.

Tulisitko mukaani, heittäisimmekö huolet ja kengät pois, ja lähtisimmekö yhdessä, karkaisimmeko kauas, juoksisimmeko metsissä, niityillä ja pitkillä, suorilla maanteillä? Lentäisimmekö yhdessä vapauteen? Tulethan mukaani, yhdessä se olisi vielä kauniimpaa.

Tehdäänkö tästä kesästä se kaikkein paras?

Kahvia, tupakkaa ja kerrostaloja taas

Tyttö istuu parvekkeella, katselee alas kadulle poltellen rauhassa tupakkaansa. Hän rakastaa ohikulkijoiden katselua. Erityisesti lapset ja vanhukset saavat hänet hymyilemään. He osaavat nauttia elämästä paremmin, täydemmin, kuin muut, he näkevät sen toisin. Tyttökin haluaisi oppia näkemään maailman toisin, kauniisti. Vain näiden erilaisten ihmisten avulla hän pystyy siihen.

Tänään kadulla on hiljaista, sillä on loskainen helmikuun päivä. Juuri kun tyttö on lähdössä sisään, hän huomaa vanhan pariskunnan, joka kääntyy kulman takaa. He menevät istumaan bussipysäkin penkille. Tyttö jää myös istumaan kiinnostuneena ja katselee heitä hymyillen. Pariskunta vaikuttaa todella onnelliselta. Vaikka he puhuvat vain harvoin, molemmat hymyilevät, molemmista huokuu tietty yhteisymmärrys. Tyttö on hieman kateellinen heille, hän haluaisi olla kuin tuo mummo. Hän haluaisi olla yhtä onnellinen jonkun kanssa. Myös hän haluaisi viettää jonkun kanssa elämänsä ja istua vanhoina bussipysäkeillä ja keinutuoleissa ja vain rakastaa.

Tyttö istuu koko iltapäivän heidän kanssaan omalla parvekkeellaan, katsellen paria. He ovat niin onnellisia, että tytönkin on pakko hymyillä, pitkästä aikaa.

Pari kuukautta myöhemmin, lämpimänä toukokuun iltana tyttö istahtaa jälleen parvekkeen tuolilleen. Hän vilkaisee alas ihmisten toivossa, mutta ei odota suuria, sillä monet ovat jo mökeillään maaseudulla. Hän yllättyy hieman huomatessaan mummon, saman mummon kuin helmikuussa. Mutta tämä on yksin ja mustissa. Mummo istuu tuolla samalla bussipysäkin penkillä ja mikäli tyttö pystyy sinne asti näkemään, hän itkee. Tyttö tuijottaa näkyä hetken ja itkee sitten mummon kanssa.

Hän itkee 37 minuuttia, polttaa sitten askin tupakkaa, ja menee sisälle. Hän on surullinen mummon puolesta, mutta tyttö päättää, että nyt on hänen vuoronsa. Hänen vuoronsa onneen. Hän pukeutuu ja soittaa pojalle.

Haluaisitko nähdä, tavata, suudella, rakastella ja rakastaa, elää elämäsi minun kanssani?

Fuck, it's monday

Tyttö tulee hiljaiseen kotiin. Kaikki tuntuu painuvan päälle, kaikki on rumaa ja ahdistavaa, kyyneleet pyrkivät sinnikkäästi silmiin. Kissa tulee vastaan, nostaa häntäänsä tervehdykseksi, mutta menee sitten matkoihinsa, omiin maailmoihinsa.

Tyttö menee keittiöön, tiputtaa matkalla kantamuksensa olohuoneeseen, ja laittaa kahvin tippumaan. Sitten hän menee parvekkeelle ja lysähtää tuoliin. Hän sytyttää tupakan ja päästää vihdoin kyyneleet vapaaksi. Ne putoilevat tytön alleen taittamille jaloille ja jättävät läkkiä vaaleille housuille. Harmaat pilvet antavat periksi ja taivas itkee tytön kanssa.

Kolmen tupakan jälkeen tyttö menee sisälle, juo kahvia ja hymyilee. Ehkä ensi maanantai on parempi.




ehkä

Epäselvää tajunnanvirtaa

Päivät lämpenevät, on kuuma, mutta pian ei olekaan. Kylmä tulee ja talvitakit kaivetaan kaapista. Mutta on kesä.

Joku sanoo jotain pahaa, on kylmä tai muuten surku. Negatiivisuus sataa taivaalta, kierryn kokoon ja ahdistaa.
Sitten aurinko tulee esiin pilven takaa, kaikki hymyilevät minulle ja avaudun pikkuhiljaa, kuin valkovuokot aamuisin. Olen iloinen...

...ja sitten taas surullinen...

...ja sitten iloinen...

...ja sitten vihainen...

...ja sitten kaikkea yhtä aikaa.

Epäselvä pääni on sekainen, sekaisempi kuin yleensä. Kaikki on ihan kesken, en tiedä mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Katselen ympärilleni kuin vastasyntynyt. Mikä tämä paikka on? Miten tänne päädyin? Onhan täällä toki kaunista, mutta silti hieman ihmetyttää. Minne muka pääsisin täältä?

Se hymyilee minulle ja sydän rummuttaa iloissaan, pumpumpumputipum. Sitten se toinen sanoo jotain ja sydän lopettaa lyömisen, irvistää sille ja käpertyy taas pieneksi. Käyn makaamaan ja vettä tippuu silmistä, kyyneliä? Mutta pian kaikki taas muuttuu.

Kaikki muuttuu koko ajan, liian usein. Mikään ei pysy entisellään, koko ajan kaikki muuttuu, menee kauemmaksi tai kokonaan pois. Samaan aikaan toiset tulee lähemmäksi, hymyilee ja lähtee sitten, ja joku käskee seurata ja joku toinen: mene pois!

Muutoksessa mikään ei silti liiku eteenpäin. Kaikki on jähmettynyt omaan muutokseensa. Tai siltä se tuntuu. Kun vuosien kulutta katsoo tänne, huomaakin kaiken liikkuneen hurjasti.
Tulevaisuus odottaa, tai minä odotan sitä, mutta ei se tule. Liian kauan kestää kaikessa, vaikka liike onkin nopeaa. Ja kun aika on kulunut haluaa takaisin.

"Nauti nyt", sanoi joku viisas joskus.

Minä en ole viisas.

Huonompi

Ulkona on ihana ilma, kesä tulee ja olisi syytä hymyillä. Hymyilenkin. Jotain ihanaa, söpöä tapahtuu, ja hetken olen onnellinen. Mutta sitten, joka kerta, pieni ääni pilaa sen kaiken. Se laukaisee jotain tyhmää, ilkeää. Jotain, jonka yritän tietoisesti tukahduttaa, mutta epäonnistun aina.

Olet typerä, ei se sinusta välitä, miksi välittäisi? Olet huonompi kuin se, huonompi kuin se ja huonompi kuin kaikki muut. Kaikessa aina huonompi! Typerä, tavallinen, keskiverto tyttö, jolla on, ja jolla tulee aina olemaan typerä, tavallinen, keskiverto elämä.

En halua kuulla noita ajatuksia, haluan ajatella vain iloisia asioita! Ole hiljaa, en kuule, en halua kuulla, laalaaLAALAALAA!
Mutta ei se auta. Kuulen ilkeät ajatukset enkä saa niitä pois, ja niin on taas yksi hyvä, miltei täydellinen hetki pilalla.

Haluaisin pienen äänen pois, haluaisin taas nauttia elämästä. Haluaisin olla onnellinen ja unohtaa sen, että olen epätäydellinen, huonompi.

Saisinko sinut?

Olen vain yksi hölmö tyttö. Hölmö tyttö, joka lukee horoskooppeja joka päivä, ja uskoo niihin toisinaan. Hölmö tyttö, joka pitää aivan liikaa ruoasta, makeasta ja suolaisesta. Hölmö tyttö, joka on juuri nyt aivan tajuttoman onnellinen, vaikka vain muutama päivä sitten oli kovin surullinen. Hölmö tyttö, jolle riittää kun sanot muutaman sanan. Hölmö tyttö, joka ei kaipaa enää elämäänsä oikeastaan mitään muuta kuin sinut.

Saisinko siis sinut? Ansaitsisinko, olisinko tarpeeksi hyvä sinulle? Mitä jos tämän tytön mieli muuttuisikin juuri kun saisi sinut, hölmö kun on? Mitä jos hölmö tyttö ei vain osaisi olla sinun kanssasi? Ei sitä tiedä.

Näistä seikoista huolimatta, hölmö tyttö haluaisi sinut kovasti. Saisinko siis sinut?

Kissa

Aamuaskareet on tehty, ja on aika lähteä töihin. Olen jo ovella, mutta vilkaisen vielä taakseni. Kissa tuijottaa minua syyttävästi sohvannurkasta. Tai ehkä odottavasti? Ehkä se on iloinen ollessaan yksin, kuten minäkin. Ehkä se jää tänne leikkimään kotitonttujen ja menninkäisten kanssa, niiden, jotka eivät uskalla tulla ulos koloistaan muulloin. Tai sitten kissa ottaa pitkät päiväunet kenenkään häiritsemättä. Olen kateellinen kissalle.

Astun ulos ovesta ja kylmä viima saa minut hytisemään. Taivaalta tulee räntää (minne kevät katosi?), ja haluaisin palata sisälle, kissan luo.

Enkeli keväällä

Aurinko lämmittää selkää, tie jatkuu pitkälle edessä. Tyttö kävelee kevein askelin, hyräillen vähän musiikin mukana. On kevät ja luonto heräilee. Tavallaan tytön onnellisuus heräilee sen mukana.

Kaukana pellon takana, suuren kuusen alla, tyttö näkee hahmon, enkelin. Se nousee siivilleen, liitää matalalta tytön yli ja nauraa. Tyttö nauraa sen kanssa. Hän kaivaa taskustaan savukeaskin ja sytyttää tupakan, vaikka enkeli pudisteleekin päätään. Tupakka maistuu tänään pahalta, ja tyttö miltei tuntee kuinka hänen keuhkonsa huutavat myrkkyä vastaan. Enkelin paheksuva ilmekin surettaa, mutta tyttö polttaa silti savukkeensa loppuun. Enkeli on anteeksiantavainen ja se hymyilee kaikesta huolimatta.

Poltettuaan tyttö yrittää heittää tupakan ojan pohjalle. Tuuli kuitenkin tarttuu siihen ja se päätyykin ojan vierelle. Tyttö potkaisee sen ojaan ja mukana menee hiekkaa ja roskaa. Ojan kirkas vesi likaantuu ja siitä tulee ruma. Tytön mieliala laskee ja äkkiä kaikki muukin näyttää taas rumalta. Enkeli katoaa, kylmä tuulenpuuska värisyttää tyttöä, hän tunkee kädet taskuihin ja lähtee kotiin.

Ehkä tytön on odotettava huomista, tai ylihuomista. Ehkä kevään on edettävä vielä vähän, ehkä sitten kaikki on taas kaunista.

Ehkä.

Putoan

Putoan

pois

pois

pois.


Vajoan

alas

alas

alas.

Katson ylös ja näen värejä, tuttuja kasvoja, hymyjä, elämää. Täällä niitä ei ole. Ympärilläni on vain pimeää, epäselviä hahmoja, mustaa, ei ollenkaan värejä. Tämä paikka on pelottava, ja ehkä vähän surullinen. En kuulu tänne, mutta poiskaan en pääse.

Outoja, kylmiä ja ilkeitä ääniä ympärillä. Kyyneleet nousevat silmiin ja itken hiljaa kaiken epäoikeudenmukaisuutta. Miksi?

Käperryn kokoon ja odotan. Odotan värejä, hymyjä, jotakin iloista ja turvallista. Odotan uutta alkua, uutta elämää.


Vaikka haluaisin palata vanhaan.

Alone

Ympärillä on ihmisiä. Heillä on hauskaa, he nauravat. Minäkin nauran, välillä. Olenhan iloinen, olenhan onnellinen? Totta kai olen, minun on pakko. En saa olla surullinen, en masentunut, se on väärin.

Ei ole oikeutta.

Kaikki on hyvin, miksi itkeä? Joten hymyilen.

Miksi olo on yksinäinen? Miksi tuntuu kuin olisin yksin tässä ihmisiä täynnä olevassa huoneessa? Miksi miksi miksi? Ei sen kuuluisi olla niin.

Mikä minussa on vikana?

Harmaa kevät

Yllä on vain risainen, vanha takki. On kylmä, sillä on vasta alkukevät, tai ehkä lopputalvi. Punainen kynsilakka on lohkeillut, ja sormet puristavat tupakkaa. Maassa on likaista lunta, tie on mutainen ja täynnä lätäköitä. Puut ovat paljaita. Ne ympäröivät minut, ja minua pelottaa. Väistän paskaista lammikkoa, ja kaikki on niin rumaa

rumaa



rumaa



rumaa.


-

Miksi hymyilen
vaikka pitäisi itkeä?

Kahvia ja kesämuistoja

Otan muumimukin – kesäisen muumimukin – ja kaadan siihen kahvia. Istahdan pöydän ääreen ja haistan kahvia nautinnollisesti. Tunnen siinä kesän tuoksun, voikukkien ja horsmien vienon hajun niiden kukkiessa tien varressa. Suljen silmäni ja nautin aromista. Maistan kahvia ja tunnistan siinä kesäpäivän auringon, sinisen taivaan ja pilvenhattarat, tunnen päivän kuumuuden ja silloin tällöin hiuksia ja helmoja heilauttelevan hennon tuulen vireen. Tunnen innostunutta odotusta tulevasta päivästä, ehkä edessä on lähtö. Lähtö lenkille ystävän kanssa tai kenties pitkälle automatkalle perheen parissa.

Nautiskelen näistä mielikuvista ja juon kahvini hymyillen. Lopulta avaan silmäni ja katson tahtomattani ulos. Näkymä masentaa, ilma on synkeän harmaa ja taivaalta tippuu räntää, maassa on korkeat, kaikkea muuta kuin lumivalkeat kinokset.

Haen lisää kahvia.

Juhlat

Aurinkolasit ja alkoholi sumentavat silmiä. Musiikki soi päässä ja oikeasti, sekavaa. Ihmiset tanssivat ympärillä. On kuuma. Istahdan välillä istumaan, mutta musiikki vie mukanaan ja on pakko tanssia. Levätään sitten myöhemmin.

Juhlat jatkuvat, tanssimme itsemme uuvuksiin, ja loppuillasta puhumme asioista, maailmasta, kaikesta ja ei mistään. Kaikki tuntuu kovin merkitykselliseltä nyt, mutta aamulla olemme unohtaneet suurimman osan.

Ehkä tämä on onnellisuutta?

Unelmissa elämistä

Maisemat vilahtelevat ikkunan takana, eikä niistä saa oikein muuta selvää kuin värikylläisyyden. On keskikesä Ranskan maaseudulla, vielä tunnin matka Pariisiin. Matka on ollut pitkä, mutta se ei haittaa. Olen käynyt kaksi kertaa vessassa ja kerran kahvilla ravintolavaunussa, olen kuunnellut musiikkia ja nukkunut, kirjoittanut ja unelmoinut Pariisista. En ole ehtinyt kyllästyä ollenkaan, itse asiassa innostun koko ajan enemmän ja enemmän matkastani.

Suuri rinkka odottaa yläpuolellani matkatavarahyllyllä. Kaivan sieltä välillä vihon, johon kirjoittelen mietteitäni, tai kameran, jolla kuvaan salavihkaa mielenkiintoista matkustajaa, tai mp3:sen, josta kuuntelen reggaeta. Hymyilen koko ajan. Olen onnellinen.

Tämän takia kannatti kestää pitkät ja synkät talvet.

Tanssitaan

Miksei kaikki voi olla onnellisia ja iloisia koko ajan? Miksei elämä voi olla niityllä juoksentelua tai perhosten kanssa lentelyä? Minkä takia ihmisillä on huolia, pelkoja ja suruja – itse kehitettyjä tai todellisia? Itse eläisin niin kovin mieluusti pilvissä, lauleskelisin typeriä lauluja ja nauttisin pienistä söpöistä asioista. Miksi elämän pitäisi olla sen monimutkaisempaa?

Ahdistaa toisten ahdistus. Ja ehkä hieman myös omani.


TANSSITAAN LAPSET!


Ja hymyilkää näille kuville:

Harakka ja lapsi

Tyttö kävelee kylmässä talvisäässä pää painettuna, katse jalkoihin luotuna. Mieltä painavat stressi ja huolet - aikuisten murheet. Äkkiä hän havahtuu kirkkaaseen lapsen ääneen:
”Katso äiti!” Tyttö nostaa katseensa ja näkee muutaman metrin päässä edessään lapsen, joka osoittaa innoissaan antennin päässä istuvaa harakkaa. Tyttö vilkaisee harakkaa ja kääntää katseensa takaisin lapseen. Tämä katsoo tyttöä silmiin, nauraa kovaan ääneen ja jatkaa harakan osoittelua äidilleen. Tyttö kiertää lapsen ja jatkaa matkaansa, pää pystyssä. Takaansa hän kuulee lapsen raakunnan, kun tämä matkii harakkaa.
Tyttö hymyilee, ja sisällään hän nauraa yhdessä lapsen kanssa.

Huolet ovat kadonneet, menettäneet merkityksensä, tämän elämän yksinkertaisen, lapsellisen, kauniin yksityiskohdan rinnalla.

Yksinäisyydestä

Välillä se painaa päälle, yksinäisyys. Se hivuttautuu paikalle petollisen hiljaa pimeistä nurkista ja yrittää musertaa. Sen pois ravistaminen on aina vaikeaa, mutta yleensä siinä onnistuu, lopulta. Yksin se on vain niin kovin raskasta.

Istun ulkona ja katselen taivasta. Ilma on kylmä, ja välillä tuulenpuuska saa minut värisemään. Pilvet liikkuvat tuulen mukana myrskyn harmaina ja levottomina. Seuraan niiden liikkumista yhä eteenpäin, kauemmas, kohti horisonttia. Taivas saa minut tuntemaan itseni pieneksi. Se on ollut täällä aina, se on nähnyt sodat ja kärsimyksen, riidat ja sopimukset, ihastumiset ja suuret rakkaustarinat. Ja se tulee olemaan täällä vastakin. Mitä tällaisen pienen otuksen elämä on siihen verrattuna? Mitä se merkitsee jonkin noin mahtavan rinnalla? Mitä minä merkitsen kenellekään?

Joskus sitä toivoo, että olisi joku, joka välittäisi. Joku, jolle merkitsisi kaikkea, koko maailmaa ja joka merkitsisi sitä samaa itselle. Joku, jota voisi rutistaa huonon koenumeron, kampauksen pilanneen kaatosateen tai ihan vain väärällä jalalla noustun aamun jälkeen.

Joskus, silloin kun yksinäisyys taas hengittää niskaan, sitä vain tahtoisi jotakin pientä ja yksinkertaista, mutta kuitenkin niin tärkeää, rakkautta? johon voisi turvata tällaisina hetkinä.

Aamiainen kahdelle

Aurinko paistoi jo täydeltä terältä, ilma oli lämmin, miltei kuuma, ja vain satunnaiset tuulen hengähdykset viilensivät sitä. Päivä oli jo pitkällä, mutta nainen oli vasta heräilemässä. Hän nousi sängystä ihmetellen tyhjää paikkaa vieressään. Kävellessään olohuoneeseen hän huhuilee miestä, rakastaan. Olohuoneessa nainen pysähtyy ja katsoo parvekkeelle avonaisista ovista. Tuuli leyhäyttelee valkeita verhoja oven molemmin puolin, mutta se ei ole asia, joka kiinnittää naisen huomion. Hän on löytänyt rakkaansa.

Tämä hymyilee, kävelee naisensa luokse kädet levällään ja halaa lämpimästi, kietoo kätensä ympärille luoden suurempaa lämpöä kuin kymmenenkään aurinkoa voisi.

”Huomenta”, mies kuiskaa naisen korvaan hiljaa ja erkanee naisesta. Sitten mies ohjaa naisen parvekkeelle, ohjaa tämän istumaan parvekkeen uuden pöydän toiselle puolelle ja tarjoilee aamiaisen.

Aamiaisen kahdelle, heidän omassa pienessä, salaisessa ja yksityisessä maailmassaan. Alhaalla kadulla autot tööttäilevät ja ihmiset kiiruhtavat päivän toimissaan, mutta se ei yletä tälle parvekkeelle. Ei ainakaan tänään.

Vapaus

Tunsin ilmavirran hivelevän poskiani, tanssittavan hiuksiani hellästi kevyessä alkusyksyn tuulessa. Ilma oli sateen jälkeen raikasta, sen tuoksu herätti hurjan halun juosta. Joten juoksin. Lensin yli märkien lehtien. Nostin katseeni siniselle taivaalle ja hymyilin sille.

Minulla oli vain yksi rakkaus. Taivas. Vapaus.

Ilo valtasi minut ja juoksin aina vain kovempaa. Lähdin lentoon ja lensin rakkaani luokse.

Taivaalle.

Vapauteen.

-

Ei pidä vangita vapauden lasta

sen sä huomaat vasta

vapautta, vapautta, vapautta kaipaan.

Uusi vuosi

Raketit paukkuvat, ihmiset huutavat. On uusi vuosi. Tyttö tuntee puristuksen ympäriltään, ihmiset halailevat. Tästä lähtee uusi alku.

"Hyvää uutta vuotta!" kaikuu ympäriltä.

Tyttö on toiveikas. Kaikki on mahdollista. Tulevaisuus on avoin.

Ehkä tänä vuonna?