Naurusta

Viikonloppu, vapaus ja ystävät, ne kaikkein rakkaimmat. Miltei 60 kokonaista tuntia onnea. Elämä on kohdillaan, mikään ei voi pilata tätä kokemusta.

Ruumis on väsynyt toisin kuin mieli. Aurinko kasvoilla lämmittää, luo punertavan maailman silmäluomien läpi. Hymyilyttää. Toivo on herännyt. Ehkä kaikki ei ole vielä menetetty, ehkä asiat kääntyvät vielä parhain päin. 

Maanantain myötä hymy on hyytynyt, positiivisuus poistunut ja arki palannut. Silti haluan roikkua toivossani. 

Yhden asian opin viikonlopustani. Vaikka elämä jatkaisi alamäkeään, voin ainakin nauraa. Nauru parantaa haavat. Tai ainakin se lievittää kipua.

Unelman jälkeen

Kesä tuli, kesä meni ja siinä samalla unelma. Kaikki oli täydellistä. Olin enemmän elossa kuin koskaan. Mutta se kaikki oli ohi aivan liian nopeasti. 

Syksyn myötä muistelen unelmaa yhä useammin. Mikään ei ole ollut hyvin sen jälkeen. 

Elämä menee alamäkeen. Ensin madellen, mutta vauhti kiihtyy. Kaikki tuntuu turhalta, mitäänsanomattomalta, paikallaan junnaavalta. Synkkyys tihenee ympärillä.

Välillä alkoholi turruttaa hieman. Mutta sitäkin kestää vain hetken. Aamulla kaikki on kaksin verroin pahempaa.

Mikään ei ole ollut hyvin unelman jälkeen. Ja kaikki menee yhä vain huonommaksi. Kylmä ja pitkä talvi on edessä ja pelkään, että se tappaa viimeisenkin toivon paremmasta. 

Mitä minusta on jäljellä kevään tullen?

Kysymyksiä ajasta, päivistä ja elämästä

Miksi osa päivistä on pitkiä kuin vuosi ja osa tuntuu tuntia lyhyemmältä? Miksi joinain päivinä ei voi lakata muistelemasta eilistä ja toisina vilkuilee yhtenään tulevaan?

Miksi jotkut päivät tuntuvat ajan tuhlaukselta? Ne eivät vaikuta mitenkään elämän kulkuun ja huomenna niitä ei edes muista. Onko tuhlaus itsestä kiinni? Pitääkö jokaisen päivän olla merkittävä?

Miksi jotkut päivät tuntuvat olevan täynnä merkitystä? Jokainen ihminen, hetki ja valinta on tärkeä. Mitään ei voi jättää pois, muuten koko elämä vaihtuu toiseksi.

Ja miksi, oi miksi, näitä tärkeitä ja elämää muuttavia päiviä on niin paljon vähemmän kuin niitä turhia ja mitättömiä? Valuuko elämä hukkaan noina harmaina ja tavanomaisina päivinä? Vai ovatko ne juuri sitä elämää?

Mitä iloa on elämästä, joka on tasapaksu ja tylsä - mieleenjäämätön? Mitä iloa on vanhana kertoa joka kerta ne samat tarinat niiltä päiviltä, kun elämässä tapahtui jotain, jos ne on hetkessä kerrattu?

Miksi elämme?
Mikä on elämän tarkoitus? (42)
Mikä elämä on?

Kuka minä olen?

Ohikiitäviä hetkiä

Jälleen täydellisiä hetkiä tässä niin epätäydellisessä elämässä. Jos täydellisyys on jotakin utopistista, jotakin saavuttamatonta, miten minun on mahdollista elää niin monia täydellisiä hetkiä?

Ajetaan lujaa, lujaa, lujaa kohti aurinkoa. Alkoholi syöksyilee suonissa samaa vauhtia. Moottorin äänen kuulee vaan heikosti pauhaavan musiikin alta.
Tässä hetkessä kaikki on mahdollista. Kaikki tunteet, kaikki sanat ja kaikki tulevaisuudet.

Alkoholi sykkii sisällä musiikin tahdissa. Tanssin, tanssin, tanssin. Olet siinä lähellä, muuta en ymmärrä ympäristöstä. Vaahto ympäröi meidät, sulkee meidät syleilyynsä, unohdukseensa.

Mutta nämäkin täydelliset hetket ovat ohikiitäviä. 24 tuntia myöhemmin ei enää melkein usko täydellisten hetkien olemassaoloon.




Melkein.

Kyllä niitä tulee. Niitä on pakko tulla. Niitä varten elän.

Maailma muuttuu Eskoseni.

Tyttö ei tunnista tätä hetkeä.

Ei se ole hänen elämästään.
Ihmiset ovat vieraita.
Talo on outo.

Mielessä häilähtävät tutut muistot tutuista ihmisistä ja siitä niin tutusta talosta. Yhtäläisyyksiä löytyy, mutta kaikki on niin hämärää.
Oliko tuo silloin hän ja miten hän voi olla tuo?

Vaikka elämä ei ole tytön, ei voi olla, olo on silti rauhallinen, seesteinen. Vaikka tyttö muistelee ja vähän kaipaakin sitä niin rakasta taloa ja kaikkea mitä siihen sisältyy, on tässäkin ihan hyvä olla.

Tytön elämä on muutoksen kurimuksessa.
Olisiko tämä sen paljon puhutun uuden elämän alku?

Oma maailma

Olen omassa maailmassani. Se sisältää minut, hänet ja nuo pari muuta. Alkoholia, musiikkia ja tanssia.

Harhaudun hetkeksi maailmastani. Katson siitä ulos, oikeaan maailmaan. Miten se voi olla vielä siellä, vaikka jätin sen jo niin kauan sitten? Vai oliko se vasta äsken?
Katselen oikeaa maailmaa kummissani, mutta se ei kiinnosta minua pitkään. Sukellan takaisin omaan maailmaani: jännitykseen hänen ollessa lähellä ja nauruun noiden muiden kanssa.

Aamulla olen taas vanhassa maailmassa, siinä valitettavan oikeassa. Oma maailma tuntuu kaukaiselta muistolta tai ehkä ihanalta unelta.

Jos se oli unta, tahdon nukku sata vuotta.

Glitteri

Odotus on ohi. Jäljellä on vain glitterillä maalatut kynnet.
Heiluttelen varpaita ja hymyilen kynsien säteilylle. Vilkaisen kimallusta sormien kiitäessä näppäimistöllä.

Jäljellä on vain glitteri ja pää täynnä sekavia tunteita.
Nostalgiaa.
Kaipuuta.
Katkeruutta.
Onnellisia muistoja.
Naurusta kipeä vatsa.

Ja pelko. Pelko tulevasta. Pelko menetyksestä.

Mitä tapahtuu, kun glitteri varisee pois?

Preparing for the week of awesomeness!

Kahvimuki kädessä, lämmin. Pehmeä sohva, mukava. Kissa vieressä, peseytyy. Kehräys.

Vilkaisu ulos, lunta. Irvistys. Silmät kiinni.
Kiharat hiukset heiluvat, punaiset korot kopisevat. Nauru ja nolostus.
Mukavat vaatteet tutussa salissa, töitätöitä.
Rekat koulun pihalla, lavalla nauravia nuoria.
Pienen pieni pubi, pursuaa humaltuneita ystäviä.
Bussiajelu, nousu ja hyvämieli. Hei kaverit, tää laiva keinuu.
Hymy.

Niin paljon on tulossa. Kaikkea sellaista, jota ei koskaan unohda. Ehdin kuitenkin ensin istua tässä ja levätä, valmistautua. Tuleva tulee kun on tullakseen. Nyt on nyt.

Kissa naukaisee ja minä silitän.

Arkipäivä

Siniset kynnet. Muumimuki (tai oikeastaan Pikku Myy sellainen)
HEJA SVERIGE!

Historiaa. Paljon on tapahtunut. Oli kehitystä ja sotia, erilaisia filosofioita ja miehiä. Miehiä oli paljon.

Mietin vain, millainen Hitlerin äiti oli?