Menneisyyden kumisaapaspäivät

Astumme yhdessä märälle asfaltille, ilman kenkiä. Kesä on ohi, talvi on kylmä. Sinä lämmität niin en tarvitse kenkiä.

Joskus laitoin jalkaan kumisaappaat, mutta vain silloin, kun sinua ei ollut. Olin onneton silloin.

Puristat kättäni ja kävelemme tien poikki, yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla paikalla kuin aina ennenkin. Paikalla, josta kerran lähdimme lentoon. Me lensimme kauan, lennämme välillä vieläkin, taivaanrantaan, mutta aina me palaamme tänne, kävelemme tien yli taas kerran, käsikädessä, onnellisina.

On vaikea muistaa kumisaapaspäivät.


I won't cross these streets until you hold my hand.

I've been here so long; think that its time to move.
The winter's so cold summer's over too soon.

Enkeli vol. 2

Kävelin kylmässä ilmassa, ensilumen, tai pikemmin rännän sataessa niskaani. Kello oli melkein puoli kaksi yöllä ja minua väsytti. Kävelin uuden klubin ohi, pahamaineisen klubin. Tiesin, että siellä harrastettiin laittomuuksia, kaikki tiesivät. Silti yllätyin, kun klubin eteen pysäköi ambulanssi. Joku oli mennyt liian pitkälle. Olin jo kävellyt klubin ohi, kun jokin pakotti minut kääntymään. Vilkaisin taakseni juuri sopivasti nähdäkseni valkosiipisen pojan, enkelin, lennähtävän ulos ovesta, josta juuri kannettiin kankaalla peitettyä ruumista. Poika, enkeli, jäi leijumaan hetkeksi tapahtumien ylle, katsellen niitä aivan kuin ei ymmärtäisi, mistä oli kyse. Lopulta se kuitenkin lensi pois, vapauteen, ja tiesin sen olevan onnellinen. Hymyilin ja jatkoin matkaani.

Pari viikkoa myöhemmin saavun ensimmäistä kertaa uuteen asuntooni. Katselen ympärilleni tyytyväisenä. Asunto on pieni, mutta tiedän viihtyväni täällä. Olen jo melkein unohtanut muutama viikko sitten tapahtuneen. Se ei ole läheskään oudoin asia, mitä minulle on tapahtunut. Olen nähnyt paljon, enkeleitä ja paljon muutakin.

Tapahtunut kuitenkin palaa mieleeni, kun vilkaisen parvekkeelle. Siellä, kaiteella istuu poika, valkosiipinen poika, ja luulen sen ensin olevan sama enkeli. Menen ulos ja katson tarkemmin. Enkeli itkee ja tiedän, ettei se ole sama. Hypähdän istumaan sen viereen kaiteelle, vaikka olemme korkealla, eikä minua pelota.
”Miksi itket?” kysyn siltä ystävällisesti.
”Olen epäonnistunut”, se vastaa hiljaa. Tiedustelen, missä se on epäonnistunut. Se kertoo olevansa suojelusenkeli, nuori ja aloitteleva, mutta suojelusenkeli kuitenkin, ja se on epäonnistunut. Olen surullinen Enkelin puolesta ja istun hetken aivan hiljaa sen vieressä. Sitten minulle tulee olo, että pitäisi sanoa jotakin. En keksi, mitä puhuisin, joten kerron sille elämästäni, matkoista, joita olen tehnyt, ihmisistä, ja enkelistäkin, joita olen tavannut. Pikkuhiljaa se lopettaa itkemisen ja kuuntelee kertomustani. Lopuksi kerron sille kylmästä illasta ja enkelistä, joka lensi vapauteen. Enkelini silmät suurenevat tarinani lopussa ja hetken olemme molemmat hiljaa. Sitten, äkkiä se hypähtää, tai lennähtää, en ole varma, alas kaiteelta. Se seisoo takanani ja silittelee, hieroo ja tutkii selkääni. Kun kysyn, mitä se tekee, se vastaa etsivänsä siipiäni.

Se väittää minua omaksi Enkelikseen.

Enkeli vol. 1

Poika ja Enkeli olivat yhdessä parvekkeella. Poika istui nurkassa, kädet polvien ympärillä, Enkeli taas kaiteella roikottaen jalkojaan tyhjän päällä. Pojan kasvoilla oli kyynelten jättämiä jälkiä, surun uurtamia viivoja. Enkelikin oli surullinen, pojan puolesta, mutta se ei itkenyt.

Äkkiä poika nousi ylös, käveli kaiteen luokse, katsoi sen yli kaukaista maata ja pieniä muurahaisia, jotka olivat autoja. Hän harkitsi jotakin pelottavaa ja Enkeli huomasi sen. Se kiiruhti estämään poikaa, kuiskailemaan pojalle. Se puhui kauniita asioita pojan korvaan, suostutteli jättämään idean.

Poika seisoi pitkään tyhjä ilme naamallaan, kuunnellen, vaikkei tiennyt mitä. Poika ei nimittäin voinut nähdä Enkeliä. Lopulta poika siirtyi sisälle. Hän puki päälleen ja lähti kaupungille. Enkeli tiesi olevan turhaa seurata poikaa. Se tiesi epäonnistuneensa.

Poika kuolee huumeiden yliannostukseen yöllä kello 01.24.

Enkeli istuu parvekkeen kaiteella. Se itkee.

Savuke

Ihmiset menevät sisälle lämmittelemään. Tyttö jää istumaan yksin, pimeyteen.

Pimeys painostaa, mutta tytön kädessä oleva savuke erottuu kirkkaasti pimeyden keskeltä, ja se rauhoittaa tyttöä. Hän imee tupakkaansa ja puhaltaa ulos savua, joka katoaa illan pimeyteen.

Sisältä kuuluu kovaäänistä yhteislaulua ja tyttö hymyilee huvittuneesti. Juhlat ovat täydessä käynnissä.

Yksinäinen, mutta silti, suurimman osan aikaa, onnellinen tyttö polttaa tupakkansa loppuun, tumppaa sen, nousee ja palaa sisälle, soluttautuen juhlivien ihmisten joukkoon.

Oli mentävä

Et des chambres d’hôtel en petits déjeuners à deux,

Deux morceaux d’arc-en-ciel, l’âme-autoroute plein les yeux.

Seison ikkunan ääressä huonepalvelusta tuotu kahvikuppi kädessäni. Ikkuna on raollaan ja lempeä tuuli puhaltaa, saaden valkoiset, kevyet verhot hivelemään ihoani heikosti. Katselen kaupungin yli, moottoritielle. Se on lumonnut minut. Moottoritie merkitsee vapautta, vapautta kahleista, velvollisuuksista, ajatuksista.

Äkkiä katseeni vangitsee jokin muu kuin moottoritie. Sateenkaari. Se pilkistää juuri ja juuri näkyvästi moottoritien takaisten vuorten lomasta. Vaikka sitä näkyy vain vähän, on se sitäkin kirkkaampi. Mieleeni piirtyy kuva, missä ajan kahtasataa leveällä, sateen jäljiltä kiiltelevällä moottoritiellä kohti tuota hohtavaa ihmettä, sateenkaaren kappaletta. Vilkaisen taakseni sängyllä makaavaa naista. Hänen kasvonsa ovat täysin rentoutuneet, syvällä unessa.

Puen päälleni ja pakenen jälleen, jättäen jälkeeni vain kiireessä riipustetun lapun: ”Oli mentävä”.

Aurinko paistaa takaa, sateenkaari siintää edessä. Allani ärjyy nopea auto. Kiihdytän, pakenen. Kilometrien karttuessa unohdan entisen elämäni, ensin pieniä osia, sitten suurempia. Lopulta ei ole muuta kuin moottoritie ja auto.

Oli mentävä.

Kummituksia

Teknomusiikin rytmi, strobovalojen välke. Tyttö katselee ympärilleen ja hymyilee autuaasti. Täällä hän voi olla onnellinen.

Nainen lähestyy häntä kielellään pieni pilleri. Pilleri, joka avaisi tytölle ovet, vaaleanpunaiset portit kauniiseen maailmaan. Hän suutelee naista, saa pillerinsä, nielaisee sen ja odottaa.

”Alkemisti etsii taitoa tehdä kultaa; kemisti tietä juhliin, pieniä vaaleanpunaisia portteja ulos pelosta, vastuusta, arjesta ja kuolevaisuudesta. Miksi niissä huoneissa oli nykyisin luvattoman usein kummituksia.”

Portit eivät aukea. Tänään on kummitusten vuoro.

Tyttö pakenee, mutta ei pääse pakoon. Tyttö istuu salin nurkassa, mahdollisimman pienenä, mutta kummitukset näkevät, kummitukset eivät jätä rauhaan.

Enkelikin pelkää.

-

Lainasumerkit kirjasta Jalostamo