Syysmyrsky

Tyttö istuu sohvalla. Hän on taittanut jalat alleen. Hän katselee takassa roihuavaa tulta, joka näyttää tanssivan riemusta.

Ulkona syysmyrsky raivoaa kaikella voimallaan. Pisarat piirtävät ikkunoihin kuvioitaan, jahdaten toisiaan. Takkaa tuijottavan tytön huomio kiinnittyy kissaan, joka hyppää hänen vierelleen sohvalle. Se naukaisee pehmeästi, ja tyttö ojentaa kätensä silittääkseen otusta. Kissa kiipeää tytön syliin ja käpertyy siihen kerälle kehräten tyytyväisyyttään. Tyttö jatkaa silittelyä ja kuuntelee.

Hän kuuntelee tulen rätinää, kissan kehräystä, tuulen ulvontaa, sadepisaroiden hakkausta ikkunoihin, viereisestä huoneesta heikosti kuuluvaa tasaista tuhinaa. Koko maailma on sovussa ja hengittää rauhallisesti.

Äkkiä ulkona leimahtaa salama ja melkein heti kuuluu korvia huumaava jyrähdys.

Ukkonen.

Tytön läpi humahtaa valtava riemun tunne ja hänen tekee mieli nauraa ääneen. Kissa tytön sylissä säikähtää äkillistä jyrähdystä ja hyppää pois sylistä. Viereisen huoneen tuhina on loppunut, mutta tuli, sade ja tuuli eivät ole millänsäkään.

Ne jatkavat tanssiaan nauraen koko maailmalle.

Tytön tekee mieli liittyä niiden seuraan. Hän menee kuitenkin vain keittiöön keittämään kahvia. Hän nimittäin tietää, mitä katkennut tuhina merkitsee. Se merkitsee sitä, että kohta viereisen huoneen ovesta astuu poika, jonka hiukset ovat pörrössä nukkumisen jäljiltä, ja tuo poika haluaa kahvia, siitä tyttö on varma. Laitettuaan kahvin kiehumaan, tyttö istuutuu jälleen sohvalle jääden odottamaan pörröhiuksista ihmettään, tytön maailman tärkeintä osaa.

Savutyttö

Istun kerrostalon parvekkeella ja katselen allani vilisevää kaupunkia. Ihmiset kävelevät nopeasti päästäkseen pois tihkusateesta, ja autojen sulat viuhuvat. On syyskyinen sunnuntaiaamu ja Pariisissa sataa vettä. Ihmiset eivät pidä sateesta. He eivät halua kastua, joten he käyttävät tummia, masentavia sateenvarjojaan.

En ymmärrä heitä. Minä pidän sateesta. Se saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Aina kun sataa, haluaisin vain tanssia sateessa, levittää käteni ja nauttia pisaroista kasvoillani, käsivarsillani, ihollani. Kuten eräässä laulussa sanotaan: ”Feel the rain on your skin, no one else can feel it for you.”

Sytytän tupakan ja katselen, kun siitä lähtevä savu nousee ilmaan tanssiakseen vesipisaroiden kanssa. Rakastan savun leijailua. Se kiemurtelee yhä ylöspäin, aivan kuin leikitellen kanssani. Välillä se katoaa taivaan harmautta vasten, mutta tulee taas hetken kuluttua näkyviin. Se tuo mieleeni tanssivan tytön täynnä elämäniloa. Se lumoaa minut aistillisuudellaan.

Havahdun vasta, kun sade alkaa muuttua rankemmaksi hakaten kerrostalon ikkunoita ja kattoa. Heitän loppuun palaneen tupakan parvekkeen kaiteen yli ja toivon, ettei se tipu kenenkään ohikulkijan niskaan. Nostan villasukkiin hautaamani jalat tuolille. Minun on kylmä istuttuani melkein tunnin paikallani. Tartun kahvimukiin ja kulautan loput kahvista kurkkuuni odottaen lämmön valtaavan sisukseni. Mutta kahvi on tietenkin jäähtynyt.

Kuulen parvekkeen oven avautuvan ja naisen äänen toivottavan huomenta. Hän ei kysy miksi istun ulkona kylmänä ja sateisena aamuna, hän tuntee minut liian hyvin. Omatuntoni pistelee.
Hän astuu taakseni ja silittelee hiuksiani, hipaisee niskaa. Värähdän. Hän ohjaa minut tottuneilla käsillään sisään ja suoraan vaaleaan makuuhuoneeseen. Seinät ovat beigeä, muistan liian hyvin kuinka maalasimme ne naisen kanssa. Muisto satuttaa nyt, tuntuu petolliselta olla tässä. Nainen ei huomaa sisäistä tuskaani, tai ei välitä siitä. Hän vetää paitani pois ja kumartuu suutelemaan rintojani. Kaadumme sängylle ja antaudun naisen himon edessä, vaikka ajatukseni sekä sydämeni on muualla, erään savutytön luona, joka tanssii sateessa, houkutellen koskettamaan,

tuntemaan,

rakastamaan taas.

Kadonneet värit

Sotkuinen keittiö. Haalistuneet kaapin ovet. Muutama roikkuu vain yhden saranan varassa. Laatta lattia, täynnä pieniä tahroja, roiskeita, elämän merkkejä. Pitäisi siivota.

Enää en näe värejä.

Kahvimuki lämmittää kylmiä käsiäni. Tuijotan ulos ikkunasta. Viimeiset syksyn lehdet putoilevat puista. Maassa lojuu punaisia, keltaisia ja ruskeita lehtiä, joita tuuli ja sade paiskovat lainkaan niistä välittämättä tanssiessaan oikullista tanssiaan. Ennen syksykin oli kauniimpi. Lehdet eivät kuolleet vaan karkasivat, lähtivät muualle, pitämään hauskaa, niin minä ajattelin. Mutta nykyään kaikki kuolee. Aivan niin kuin hän.

Jalkojani paleltaa ja nostan ne tuolille. Laitan vasemman käden niiden ympärille ja puristan oikeassa kahvimukia. Jatkan ulos katselua niin kauan, että kahvi alkaa viiletä kupissaan. Edes se ei enää lämmitä minua tänä kylmänä syysaamuna.

Enää en näe värejä.

Lintu lentää taivaan poikki. Vapaana, ilman minkäänlaisia kahleita. Kadehdin sitä. Huokaisen, kaadan kylmettyneen kahvin lavuaariin. Pukeudun hitaasti peilin edessä. Tuijotan itseäni peilistä, tummia silmänalusiani, kalpeaa ja vahamaista ihoani ja muistelen kesää. Silloin olin onnellinen.

Auringon lämpö iholla. Heinäpellon karkeus selän alla. Pehmeä iho ihoani vasten. Suudelma toisen perään. Lämpimät sormet niskassa, kyljillä, alaselässä. Hiukset leviävät heinien sekaan, kun ilo, lämpö ja rakkaus täyttävät minut. Hän on kaikkialla ja silti en saa tarpeekseni.

Kaiken jälkeen makaamme heinien seassa hiljaa. Päivä on värikäs ja kaunis. Jokaisen puun lehdet ovat eri vihreän sävyä, taivas on kirkkaan sinivalkoinen ja heinikko keltaista. Kaikki on niin kaunista. Pääni lepää hänen rinnallaan ja kuuntelen sydämen sykettä ja katselen ympärillämme levittäytyviä värejä.

Enää en näe värejä.

Kohtaan katseeni peilissä enkä tunnista sitä. Käännyn pois peilistä. Se on liian rehellinen todistaja, en kestä katsoa sitä. Se muistuttaa minua tylsän elämäni pitkiksi muuttuneista päivistä ja siitä kuinka monta niitä on jäljellä. Tunnen kahleiden puristuvan ympärilleni, kahleiden, jotka lukitsevat minut tähän kylmään ja tarkoituksettomaan elämään. Pukeudun loppuun selkä peiliin päin ja lähden taas yhden harmaan päivän askareihin.