Kadonneet värit

Sotkuinen keittiö. Haalistuneet kaapin ovet. Muutama roikkuu vain yhden saranan varassa. Laatta lattia, täynnä pieniä tahroja, roiskeita, elämän merkkejä. Pitäisi siivota.

Enää en näe värejä.

Kahvimuki lämmittää kylmiä käsiäni. Tuijotan ulos ikkunasta. Viimeiset syksyn lehdet putoilevat puista. Maassa lojuu punaisia, keltaisia ja ruskeita lehtiä, joita tuuli ja sade paiskovat lainkaan niistä välittämättä tanssiessaan oikullista tanssiaan. Ennen syksykin oli kauniimpi. Lehdet eivät kuolleet vaan karkasivat, lähtivät muualle, pitämään hauskaa, niin minä ajattelin. Mutta nykyään kaikki kuolee. Aivan niin kuin hän.

Jalkojani paleltaa ja nostan ne tuolille. Laitan vasemman käden niiden ympärille ja puristan oikeassa kahvimukia. Jatkan ulos katselua niin kauan, että kahvi alkaa viiletä kupissaan. Edes se ei enää lämmitä minua tänä kylmänä syysaamuna.

Enää en näe värejä.

Lintu lentää taivaan poikki. Vapaana, ilman minkäänlaisia kahleita. Kadehdin sitä. Huokaisen, kaadan kylmettyneen kahvin lavuaariin. Pukeudun hitaasti peilin edessä. Tuijotan itseäni peilistä, tummia silmänalusiani, kalpeaa ja vahamaista ihoani ja muistelen kesää. Silloin olin onnellinen.

Auringon lämpö iholla. Heinäpellon karkeus selän alla. Pehmeä iho ihoani vasten. Suudelma toisen perään. Lämpimät sormet niskassa, kyljillä, alaselässä. Hiukset leviävät heinien sekaan, kun ilo, lämpö ja rakkaus täyttävät minut. Hän on kaikkialla ja silti en saa tarpeekseni.

Kaiken jälkeen makaamme heinien seassa hiljaa. Päivä on värikäs ja kaunis. Jokaisen puun lehdet ovat eri vihreän sävyä, taivas on kirkkaan sinivalkoinen ja heinikko keltaista. Kaikki on niin kaunista. Pääni lepää hänen rinnallaan ja kuuntelen sydämen sykettä ja katselen ympärillämme levittäytyviä värejä.

Enää en näe värejä.

Kohtaan katseeni peilissä enkä tunnista sitä. Käännyn pois peilistä. Se on liian rehellinen todistaja, en kestä katsoa sitä. Se muistuttaa minua tylsän elämäni pitkiksi muuttuneista päivistä ja siitä kuinka monta niitä on jäljellä. Tunnen kahleiden puristuvan ympärilleni, kahleiden, jotka lukitsevat minut tähän kylmään ja tarkoituksettomaan elämään. Pukeudun loppuun selkä peiliin päin ja lähden taas yhden harmaan päivän askareihin.