Yllä on vain risainen, vanha takki. On kylmä, sillä on vasta alkukevät, tai ehkä lopputalvi. Punainen kynsilakka on lohkeillut, ja sormet puristavat tupakkaa. Maassa on likaista lunta, tie on mutainen ja täynnä lätäköitä. Puut ovat paljaita. Ne ympäröivät minut, ja minua pelottaa. Väistän paskaista lammikkoa, ja kaikki on niin rumaa
rumaa
rumaa
rumaa.
-
Miksi hymyilenvaikka pitäisi itkeä?
Otan muumimukin – kesäisen muumimukin – ja kaadan siihen kahvia. Istahdan pöydän ääreen ja haistan kahvia nautinnollisesti. Tunnen siinä kesän tuoksun, voikukkien ja horsmien vienon hajun niiden kukkiessa tien varressa. Suljen silmäni ja nautin aromista. Maistan kahvia ja tunnistan siinä kesäpäivän auringon, sinisen taivaan ja pilvenhattarat, tunnen päivän kuumuuden ja silloin tällöin hiuksia ja helmoja heilauttelevan hennon tuulen vireen. Tunnen innostunutta odotusta tulevasta päivästä, ehkä edessä on lähtö. Lähtö lenkille ystävän kanssa tai kenties pitkälle automatkalle perheen parissa.
Nautiskelen näistä mielikuvista ja juon kahvini hymyillen. Lopulta avaan silmäni ja katson tahtomattani ulos. Näkymä masentaa, ilma on synkeän harmaa ja taivaalta tippuu räntää, maassa on korkeat, kaikkea muuta kuin lumivalkeat kinokset.
Haen lisää kahvia.
Aurinkolasit ja alkoholi sumentavat silmiä. Musiikki soi päässä ja oikeasti, sekavaa. Ihmiset tanssivat ympärillä. On kuuma. Istahdan välillä istumaan, mutta musiikki vie mukanaan ja on pakko tanssia. Levätään sitten myöhemmin.Juhlat jatkuvat, tanssimme itsemme uuvuksiin, ja loppuillasta puhumme asioista, maailmasta, kaikesta ja ei mistään. Kaikki tuntuu kovin merkitykselliseltä nyt, mutta aamulla olemme unohtaneet suurimman osan.Ehkä tämä on onnellisuutta?
Maisemat vilahtelevat ikkunan takana, eikä niistä saa oikein muuta selvää kuin värikylläisyyden. On keskikesä Ranskan maaseudulla, vielä tunnin matka Pariisiin. Matka on ollut pitkä, mutta se ei haittaa. Olen käynyt kaksi kertaa vessassa ja kerran kahvilla ravintolavaunussa, olen kuunnellut musiikkia ja nukkunut, kirjoittanut ja unelmoinut Pariisista. En ole ehtinyt kyllästyä ollenkaan, itse asiassa innostun koko ajan enemmän ja enemmän matkastani.Suuri rinkka odottaa yläpuolellani matkatavarahyllyllä. Kaivan sieltä välillä vihon, johon kirjoittelen mietteitäni, tai kameran, jolla kuvaan salavihkaa mielenkiintoista matkustajaa, tai mp3:sen, josta kuuntelen reggaeta. Hymyilen koko ajan. Olen onnellinen.Tämän takia kannatti kestää pitkät ja synkät talvet. 
Yllä on vain risainen, vanha takki. On kylmä, sillä on vasta alkukevät, tai ehkä lopputalvi. Punainen kynsilakka on lohkeillut, ja sormet puristavat tupakkaa. Maassa on likaista lunta, tie on mutainen ja täynnä lätäköitä. Puut ovat paljaita. Ne ympäröivät minut, ja minua pelottaa. Väistän paskaista lammikkoa, ja kaikki on niin rumaa
Otan muumimukin – kesäisen muumimukin – ja kaadan siihen kahvia. Istahdan pöydän ääreen ja haistan kahvia nautinnollisesti. Tunnen siinä kesän tuoksun, voikukkien ja horsmien vienon hajun niiden kukkiessa tien varressa. Suljen silmäni ja nautin aromista. Maistan kahvia ja tunnistan siinä kesäpäivän auringon, sinisen taivaan ja pilvenhattarat, tunnen päivän kuumuuden ja silloin tällöin hiuksia ja helmoja heilauttelevan hennon tuulen vireen. Tunnen innostunutta odotusta tulevasta päivästä, ehkä edessä on lähtö. Lähtö lenkille ystävän kanssa tai kenties pitkälle automatkalle perheen parissa. 
Maisemat vilahtelevat ikkunan takana, eikä niistä saa oikein muuta selvää kuin värikylläisyyden. On keskikesä Ranskan maaseudulla, vielä tunnin matka Pariisiin. Matka on ollut pitkä, mutta se ei haittaa. Olen käynyt kaksi kertaa vessassa ja kerran kahvilla ravintolavaunussa, olen kuunnellut musiikkia ja nukkunut, kirjoittanut ja unelmoinut Pariisista. En ole ehtinyt kyllästyä ollenkaan, itse asiassa innostun koko ajan enemmän ja enemmän matkastani.
