Sumu ilmestyi elämääni vuosi sitten. Se tuntui aluksi lämpimältä kesäyöltä, takanlämmöltä keskitalvella, kevään ensiauringolta ja syksyn ruskalta. Se oli kuin oma peittoni, joka tuudittaa, suojaa maailmalta, johon voin kietoutua.
Tiesin jo silloin, että sumu ohjailee minua, se töni tiettyihin suuntiin. Luotin siihen, annoin sen viedä, koska oli niin hyvä olla.
Pikku hiljaa kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Sumun syleily muuttui kylmemmäksi. Takatalvi pilasi kesäyön, takka sammui yllättäen, aurinko meni pilveen ja lehdet tippuivat. Jääkiteet osuivat välillä silmiin niin että ne vuotivat. Vaikka olisin halunnut, en silti päässyt pois sumusta. Sen syleily oli muuttunut pakkopaidaksi. En osannut muuta kuin seurata sen ohjailua kuten ennenkin.
Sitten tuli se päivä. Sumun ollessa kylmimmillään huomasin yhtäkkiä, että putosin. Sumu oli ohjannut minut kuiluun. Törmäsin kovaa ja korkealta kuilun kivipohjalle. Minuun sattui. Sumu oli yhä läsnä, muttei enää niin sakeaa. Näin etäisiä hahmoja sumun takana, kuulin ääniä. Ne kutsuivat minua, tule pois.
Törmäys sattuu yhä. En osaa liikkua. Välillä sumu lohduttaa minua, syleilee kuin silloin ennen. Välillä se on kylmä ja peityn jäähän. Tahdon totella ääniä, tahdon löytää tieni noiden kaukaisten hahmojen luokse.
En
tiedä
miten.
