Kun sinä petät, jätät ja lähdet, tuntuu kuin sydän tungettaisiin kovan jään läpi kylmään veteen. Suru ja pettymys humahtaa lävitse, mutta silti pieni kyyninen ääni pään sisällä sanoo, että eikö tätä osannutkin odottaa. Eikö olisi voinut arvata? Olisi pitänyt muistaa, ettei onnellisia loppuja ole kuin saduissa. Kaukainen muisto. Sanon miltei samat sanat mummolle:
”En usko, että onnellisia loppuja on oikeasti olemassa.” Mummo katsoo minua hetken ja sanoo sitten tutulla narisevalla äänellään:
”Kultapieni, ei ole kyse siitä onko vai eikö niitä ole olemassa. Kyse on uskomisesta ja siitä uskosta kiinni pitämisestä.” Kun kerron, etten ymmärrä, hän vain hymyilee arvoituksellisesti ja halaa minua tiukasti.
Nyt mummon sanat saavat aikaan toivoa. On kyse vain uskomisesta. Minun täytyy vain jaksaa uskoa, että tämä ei ole loppu, että minullakin on vielä mahdollisuus nauraa ja nauttia elämästä.
Ehkä minäkin saan vielä onnellisen loppuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro jotain kivaa