Kissa

Aamuaskareet on tehty, ja on aika lähteä töihin. Olen jo ovella, mutta vilkaisen vielä taakseni. Kissa tuijottaa minua syyttävästi sohvannurkasta. Tai ehkä odottavasti? Ehkä se on iloinen ollessaan yksin, kuten minäkin. Ehkä se jää tänne leikkimään kotitonttujen ja menninkäisten kanssa, niiden, jotka eivät uskalla tulla ulos koloistaan muulloin. Tai sitten kissa ottaa pitkät päiväunet kenenkään häiritsemättä. Olen kateellinen kissalle.

Astun ulos ovesta ja kylmä viima saa minut hytisemään. Taivaalta tulee räntää (minne kevät katosi?), ja haluaisin palata sisälle, kissan luo.

Enkeli keväällä

Aurinko lämmittää selkää, tie jatkuu pitkälle edessä. Tyttö kävelee kevein askelin, hyräillen vähän musiikin mukana. On kevät ja luonto heräilee. Tavallaan tytön onnellisuus heräilee sen mukana.

Kaukana pellon takana, suuren kuusen alla, tyttö näkee hahmon, enkelin. Se nousee siivilleen, liitää matalalta tytön yli ja nauraa. Tyttö nauraa sen kanssa. Hän kaivaa taskustaan savukeaskin ja sytyttää tupakan, vaikka enkeli pudisteleekin päätään. Tupakka maistuu tänään pahalta, ja tyttö miltei tuntee kuinka hänen keuhkonsa huutavat myrkkyä vastaan. Enkelin paheksuva ilmekin surettaa, mutta tyttö polttaa silti savukkeensa loppuun. Enkeli on anteeksiantavainen ja se hymyilee kaikesta huolimatta.

Poltettuaan tyttö yrittää heittää tupakan ojan pohjalle. Tuuli kuitenkin tarttuu siihen ja se päätyykin ojan vierelle. Tyttö potkaisee sen ojaan ja mukana menee hiekkaa ja roskaa. Ojan kirkas vesi likaantuu ja siitä tulee ruma. Tytön mieliala laskee ja äkkiä kaikki muukin näyttää taas rumalta. Enkeli katoaa, kylmä tuulenpuuska värisyttää tyttöä, hän tunkee kädet taskuihin ja lähtee kotiin.

Ehkä tytön on odotettava huomista, tai ylihuomista. Ehkä kevään on edettävä vielä vähän, ehkä sitten kaikki on taas kaunista.

Ehkä.

Putoan

Putoan

pois

pois

pois.


Vajoan

alas

alas

alas.

Katson ylös ja näen värejä, tuttuja kasvoja, hymyjä, elämää. Täällä niitä ei ole. Ympärilläni on vain pimeää, epäselviä hahmoja, mustaa, ei ollenkaan värejä. Tämä paikka on pelottava, ja ehkä vähän surullinen. En kuulu tänne, mutta poiskaan en pääse.

Outoja, kylmiä ja ilkeitä ääniä ympärillä. Kyyneleet nousevat silmiin ja itken hiljaa kaiken epäoikeudenmukaisuutta. Miksi?

Käperryn kokoon ja odotan. Odotan värejä, hymyjä, jotakin iloista ja turvallista. Odotan uutta alkua, uutta elämää.


Vaikka haluaisin palata vanhaan.

Alone

Ympärillä on ihmisiä. Heillä on hauskaa, he nauravat. Minäkin nauran, välillä. Olenhan iloinen, olenhan onnellinen? Totta kai olen, minun on pakko. En saa olla surullinen, en masentunut, se on väärin.

Ei ole oikeutta.

Kaikki on hyvin, miksi itkeä? Joten hymyilen.

Miksi olo on yksinäinen? Miksi tuntuu kuin olisin yksin tässä ihmisiä täynnä olevassa huoneessa? Miksi miksi miksi? Ei sen kuuluisi olla niin.

Mikä minussa on vikana?