Tyttö kävelee kylmässä talvisäässä pää painettuna, katse jalkoihin luotuna. Mieltä painavat stressi ja huolet - aikuisten murheet. Äkkiä hän havahtuu kirkkaaseen lapsen ääneen:”Katso äiti!” Tyttö nostaa katseensa ja näkee muutaman metrin päässä edessään lapsen, joka osoittaa innoissaan antennin päässä istuvaa harakkaa. Tyttö vilkaisee harakkaa ja kääntää katseensa takaisin lapseen. Tämä katsoo tyttöä silmiin, nauraa kovaan ääneen ja jatkaa harakan osoittelua äidilleen. Tyttö kiertää lapsen ja jatkaa matkaansa, pää pystyssä. Takaansa hän kuulee lapsen raakunnan, kun tämä matkii harakkaa.
Tyttö hymyilee, ja sisällään hän nauraa yhdessä lapsen kanssa.
Huolet ovat kadonneet, menettäneet merkityksensä, tämän elämän yksinkertaisen, lapsellisen, kauniin yksityiskohdan rinnalla.
Kirjoitat mielettömän kauniisti, minusta on ihanaa lukea tekstejä jotka olisivat voineet tulla täysin samalla tavoin minun suustani. Usein ne eivät vain tule, eivät kokonaisuuksina, en ole oppinut ilmaisemaan kaikkea niin hyvin sanoin kuin osaan ajatuksissani. Mutta minusta on äärettömän lohduttavaa, että joku osaa puhua puolestani. Minä tunnistan sellaiset ihmiset, ja sinä olet sellainen.
VastaaPoistaMinä itken useammin ilosta kuin surusta
tämä tarina sai minut itkemään