Ahdistus. Ahdistus tuska, viha ja suru ottavat tytöstä taas vallan, kun hän makaa yksin kylmissään pimeässä. Hän käpertyy kasaan niiden valtavan painon alla....arvoton...
...ällöttävä...
...turha...
...säälittävä...
Sanat välähtelevät päässä ja sivaltavat jokainen vuorollaan kuin ruoskanisku. Tyttö yrittää pusertaa kyyneliä, yrittää päästä itkun jälkeiseen lämpimän turtaan, levollisen väsyneeseen olotilaan. Kyyneliä ei kuitenkaan tule kuin muutama, sen verran että tyyny kastuu ja olo on entistä epämukavampi. Viimeisten kyyneleiden tiputtua ja kadottua, imeydyttyä tyynyyn, jäljelle jää vain inho.
Inho itseä ja kaikkea itsestä lähtöisin olevaa kohtaan. Sydän käpertyy kokoon, pusertuu pieneksi kuin rusina, ja ahdistus kasvaa. Tyttö yrittää rauhoittua, mutta uni ei ole lähelläkään. Hän tietää, että pitäisi nukkua, pitäisi ajatella iloisia ajatuksia, jotta levollinen uni tulisi eikä hetkeen tarvitsisi ajatella omaa epäonnistumistaan.
Tytön pitäisi nukkua, jotta hän olisi taas seuraavana päivänä virkeä, valmis uuteen esitykseen. Hänen täytyy laittaa iloinen naamio kasvoilleen, tanssia ja hypähdellä pitkin elämän lavaa, nauraa ja olla onnellinen, kunnes ilta jälleen saapuu, ja katsojat ja muut näyttelijät lähtevät koteihinsa. Silloin tyttö voi taas vajota keskelle lavaansa, hän voi riisua naamionsa ja toivoa, että turruttavat kyynelet antavat hänelle tällä kertaa levollisen unen.
Missä ovat onnelliset kirjoitukset, tyttö miettii ja muistaa edellisen kesän. Kaikki on muuttunut, vaikkei oikeastaan mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro jotain kivaa