Välillä se painaa päälle, yksinäisyys. Se hivuttautuu paikalle petollisen hiljaa pimeistä nurkista ja yrittää musertaa. Sen pois ravistaminen on aina vaikeaa, mutta yleensä siinä onnistuu, lopulta. Yksin se on vain niin kovin raskasta.Istun ulkona ja katselen taivasta. Ilma on kylmä, ja välillä tuulenpuuska saa minut värisemään. Pilvet liikkuvat tuulen mukana myrskyn harmaina ja levottomina. Seuraan niiden liikkumista yhä eteenpäin, kauemmas, kohti horisonttia. Taivas saa minut tuntemaan itseni pieneksi. Se on ollut täällä aina, se on nähnyt sodat ja kärsimyksen, riidat ja sopimukset, ihastumiset ja suuret rakkaustarinat. Ja se tulee olemaan täällä vastakin. Mitä tällaisen pienen otuksen elämä on siihen verrattuna? Mitä se merkitsee jonkin noin mahtavan rinnalla? Mitä minä merkitsen kenellekään?
Joskus sitä toivoo, että olisi joku, joka välittäisi. Joku, jolle merkitsisi kaikkea, koko maailmaa ja joka merkitsisi sitä samaa itselle. Joku, jota voisi rutistaa huonon koenumeron, kampauksen pilanneen kaatosateen tai ihan vain väärällä jalalla noustun aamun jälkeen.
Joskus, silloin kun yksinäisyys taas hengittää niskaan, sitä vain tahtoisi jotakin pientä ja yksinkertaista, mutta kuitenkin niin tärkeää, rakkautta? johon voisi turvata tällaisina hetkinä.
