Joku sanoo jotain pahaa, on kylmä tai muuten surku. Negatiivisuus sataa taivaalta, kierryn kokoon ja ahdistaa.
Sitten aurinko tulee esiin pilven takaa, kaikki hymyilevät minulle ja avaudun pikkuhiljaa, kuin valkovuokot aamuisin. Olen iloinen...
...ja sitten taas surullinen...
...ja sitten iloinen...
...ja sitten vihainen...
...ja sitten kaikkea yhtä aikaa.
Epäselvä pääni on sekainen, sekaisempi kuin yleensä. Kaikki on ihan kesken, en tiedä mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Katselen ympärilleni kuin vastasyntynyt. Mikä tämä paikka on? Miten tänne päädyin? Onhan täällä toki kaunista, mutta silti hieman ihmetyttää. Minne muka pääsisin täältä?
Se hymyilee minulle ja sydän rummuttaa iloissaan, pumpumpumputipum. Sitten se toinen sanoo jotain ja sydän lopettaa lyömisen, irvistää sille ja käpertyy taas pieneksi. Käyn makaamaan ja vettä tippuu silmistä, kyyneliä? Mutta pian kaikki taas muuttuu.
Kaikki muuttuu koko ajan, liian usein. Mikään ei pysy entisellään, koko ajan kaikki muuttuu, menee kauemmaksi tai kokonaan pois. Samaan aikaan toiset tulee lähemmäksi, hymyilee ja lähtee sitten, ja joku käskee seurata ja joku toinen: mene pois!
Muutoksessa mikään ei silti liiku eteenpäin. Kaikki on jähmettynyt omaan muutokseensa. Tai siltä se tuntuu. Kun vuosien kulutta katsoo tänne, huomaakin kaiken liikkuneen hurjasti.
Tulevaisuus odottaa, tai minä odotan sitä, mutta ei se tule. Liian kauan kestää kaikessa, vaikka liike onkin nopeaa. Ja kun aika on kulunut haluaa takaisin.
"Nauti nyt", sanoi joku viisas joskus.
Minä en ole viisas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro jotain kivaa