Enkeli vol. 2

Kävelin kylmässä ilmassa, ensilumen, tai pikemmin rännän sataessa niskaani. Kello oli melkein puoli kaksi yöllä ja minua väsytti. Kävelin uuden klubin ohi, pahamaineisen klubin. Tiesin, että siellä harrastettiin laittomuuksia, kaikki tiesivät. Silti yllätyin, kun klubin eteen pysäköi ambulanssi. Joku oli mennyt liian pitkälle. Olin jo kävellyt klubin ohi, kun jokin pakotti minut kääntymään. Vilkaisin taakseni juuri sopivasti nähdäkseni valkosiipisen pojan, enkelin, lennähtävän ulos ovesta, josta juuri kannettiin kankaalla peitettyä ruumista. Poika, enkeli, jäi leijumaan hetkeksi tapahtumien ylle, katsellen niitä aivan kuin ei ymmärtäisi, mistä oli kyse. Lopulta se kuitenkin lensi pois, vapauteen, ja tiesin sen olevan onnellinen. Hymyilin ja jatkoin matkaani.

Pari viikkoa myöhemmin saavun ensimmäistä kertaa uuteen asuntooni. Katselen ympärilleni tyytyväisenä. Asunto on pieni, mutta tiedän viihtyväni täällä. Olen jo melkein unohtanut muutama viikko sitten tapahtuneen. Se ei ole läheskään oudoin asia, mitä minulle on tapahtunut. Olen nähnyt paljon, enkeleitä ja paljon muutakin.

Tapahtunut kuitenkin palaa mieleeni, kun vilkaisen parvekkeelle. Siellä, kaiteella istuu poika, valkosiipinen poika, ja luulen sen ensin olevan sama enkeli. Menen ulos ja katson tarkemmin. Enkeli itkee ja tiedän, ettei se ole sama. Hypähdän istumaan sen viereen kaiteelle, vaikka olemme korkealla, eikä minua pelota.
”Miksi itket?” kysyn siltä ystävällisesti.
”Olen epäonnistunut”, se vastaa hiljaa. Tiedustelen, missä se on epäonnistunut. Se kertoo olevansa suojelusenkeli, nuori ja aloitteleva, mutta suojelusenkeli kuitenkin, ja se on epäonnistunut. Olen surullinen Enkelin puolesta ja istun hetken aivan hiljaa sen vieressä. Sitten minulle tulee olo, että pitäisi sanoa jotakin. En keksi, mitä puhuisin, joten kerron sille elämästäni, matkoista, joita olen tehnyt, ihmisistä, ja enkelistäkin, joita olen tavannut. Pikkuhiljaa se lopettaa itkemisen ja kuuntelee kertomustani. Lopuksi kerron sille kylmästä illasta ja enkelistä, joka lensi vapauteen. Enkelini silmät suurenevat tarinani lopussa ja hetken olemme molemmat hiljaa. Sitten, äkkiä se hypähtää, tai lennähtää, en ole varma, alas kaiteelta. Se seisoo takanani ja silittelee, hieroo ja tutkii selkääni. Kun kysyn, mitä se tekee, se vastaa etsivänsä siipiäni.

Se väittää minua omaksi Enkelikseen.