Kahvia, tupakkaa ja kerrostaloja taas

Tyttö istuu parvekkeella, katselee alas kadulle poltellen rauhassa tupakkaansa. Hän rakastaa ohikulkijoiden katselua. Erityisesti lapset ja vanhukset saavat hänet hymyilemään. He osaavat nauttia elämästä paremmin, täydemmin, kuin muut, he näkevät sen toisin. Tyttökin haluaisi oppia näkemään maailman toisin, kauniisti. Vain näiden erilaisten ihmisten avulla hän pystyy siihen.

Tänään kadulla on hiljaista, sillä on loskainen helmikuun päivä. Juuri kun tyttö on lähdössä sisään, hän huomaa vanhan pariskunnan, joka kääntyy kulman takaa. He menevät istumaan bussipysäkin penkille. Tyttö jää myös istumaan kiinnostuneena ja katselee heitä hymyillen. Pariskunta vaikuttaa todella onnelliselta. Vaikka he puhuvat vain harvoin, molemmat hymyilevät, molemmista huokuu tietty yhteisymmärrys. Tyttö on hieman kateellinen heille, hän haluaisi olla kuin tuo mummo. Hän haluaisi olla yhtä onnellinen jonkun kanssa. Myös hän haluaisi viettää jonkun kanssa elämänsä ja istua vanhoina bussipysäkeillä ja keinutuoleissa ja vain rakastaa.

Tyttö istuu koko iltapäivän heidän kanssaan omalla parvekkeellaan, katsellen paria. He ovat niin onnellisia, että tytönkin on pakko hymyillä, pitkästä aikaa.

Pari kuukautta myöhemmin, lämpimänä toukokuun iltana tyttö istahtaa jälleen parvekkeen tuolilleen. Hän vilkaisee alas ihmisten toivossa, mutta ei odota suuria, sillä monet ovat jo mökeillään maaseudulla. Hän yllättyy hieman huomatessaan mummon, saman mummon kuin helmikuussa. Mutta tämä on yksin ja mustissa. Mummo istuu tuolla samalla bussipysäkin penkillä ja mikäli tyttö pystyy sinne asti näkemään, hän itkee. Tyttö tuijottaa näkyä hetken ja itkee sitten mummon kanssa.

Hän itkee 37 minuuttia, polttaa sitten askin tupakkaa, ja menee sisälle. Hän on surullinen mummon puolesta, mutta tyttö päättää, että nyt on hänen vuoronsa. Hänen vuoronsa onneen. Hän pukeutuu ja soittaa pojalle.

Haluaisitko nähdä, tavata, suudella, rakastella ja rakastaa, elää elämäsi minun kanssani?